Oli tukahduttava heinäkuun päivä.
Ilma oli raskas, kuin sulanut.
Asfaltti kimmelsi kuumuudesta, puiden lehdet olivat liikkumatta ja kaupunki näytti paahteiselta.
Nainen pysähtyi pienen kahvilan lähelle kadunkulmassa.
Hän oli laiha ja kumarassa, yllään kulunut mekko ja vanhat lenkkarit.
Hänen kasvonsa olivat väsyneet, mutta hänen silmänsä olivat elossa.
Hänen nimensä oli Anna Morrison. Hän oli aikoinaan opettanut koulussa, mutta sitten hänen elämänsä oli mennyt pieleen: hänen miehensä oli kuollut onnettomuudessa, hänen poikansa oli viety hoitoon ja hänen oli myytävä talonsa.
Nyt hän asui kadulla, nukkui suojassa ja yritti olla herättämättä huomiota.
Mutta sinä päivänä aurinko oli sietämätön.
Hän käveli kirkkaan kyltin omaavan kahvilan ohi ja pysähtyi tuntien kurkkunsa kuivuvan.
Kahvin ja vastaleivottujen tuoksu leijui sisältä, ja viileä ilmastointi tuntui jopa ulkona.
Anna käveli terassille ja sanoi hiljaa ovella olevalle tytölle: ”Anteeksi… saisinko lasillisen vettä?”
Kate Wilson, 25-vuotias tarjoilija, seisoi tiskin takana.
Hänen vaaleat hiuksensa oli vedetty poninhännälle, esiliina täydellisesti silitetty ja huulipuna kasvoillaan.
Hän katsoi Annaa ylös alas, ja hänen suupielensä nykäisi halveksivaan puolihymyyn.
”Vettä?” hän toisti. ”Emme ole keittola.”
”Ole hyvä”, sanoi Anna. ”Olen kävellyt kaksi tuntia, vain vähän vettä…”
Kate huokaisi ja sanoi kovaan ääneen, jotta kaikki kuulivat: ”Mene pois. Meillä on asiakkaita. Te pilaatte heidän ruokahalunsa.”
Useat terassilla olleet kääntyivät ympäri.
Joku kikatti.
Anna laski päätään hieman, hänen huulensa vapisivat.
”En pyydä rahaa”, hän sanoi hiljaa.
”Erityisesti. Mene”, Kate tiuskaisi.
Anna kääntyi hiljaa ja käveli pois.
Terassivarjon varjo liukui hänen selkänsä yli, ja aurinko paistoi taas hänen kasvoilleen.
Hän ei itkenyt – hän vain astui pölyiselle kadulle, jossa autot torvivat, ja katosivat kulman taakse.
Viikko kului.
Kahvilassa oli melua: kuumuus ei ollut hellittänyt, ja ilmastointilaitteet pysyivät tuskin perässä.
Kate seisoi tiskillä, kun joku laittoi television kovemmalle.
”Uutisia”, kuuluttaja sanoi.
Ruudulla näkyi hiiltynyt rakennus, savuinen katu ja paniikissa olevia ihmisiä.
Selostus:
”Eilen illalla koditon nainen pelasti pojan palavasta asunnosta. Nainen kuoli välittömästi. Silminnäkijöiden mukaan hän hyppäsi tuleen ajattelematta.”
Kate jähmettyi.
Ruudulle ilmestyi valokuva.
Tuttu kasvot.
Samat silmät, sama kumarassa oleva asento.
Anna.
”Voi luoja…” Kate hengitti pidellen esiliinaansa.
Joku viereisessä pöydässä sanoi: ”Tuo on se, jonka potkit ulos viime viikolla.”
Hänen rintaansa vääntyi.
Hän muisti äänensä, hiljaisen ”ole hyvä” -sanonnan ja tavan, jolla hän oli paiskannut oven kiinni.
Päivää myöhemmin video levisi kulovalkean tavoin: Kate polvistuu kameran eteen, itkee ja anelee anteeksiantoa vapisevalla äänellä.
”Potkitsin hänet ulos vesilasillisen takia. Ja hän pelasti lapsen.”
Sama poika, kahvilan omistajan poika.
Nyt tiskin vieressä, jossa Kate oli kerran seissyt, roikkui kyltti:
”Vesi – ilmaista kaikille. Anna Morrisonin muistoksi.”
