Sade jatkui.
Pisarat ropivat kattoon, valuivat ikkunoista alas ja rysähtivät kuistia vasten.
Talo tuoksui kalliille kahville, hajuvedelle ja uudelle elämälle, jota Lucas piti voittonaan.
”Olen päättänyt”, hän sanoi seisten oven vieressä.
”Lucas, et voi… Olen seitsemän kuukautta raskaana!” Klara tarttui vatsaansa uskomatta, mitä tapahtui.
Hän seisoi paljain jaloin käytävällä vanha neuletakki yllään ja matkalaukku jalkojensa juuressa.
Hänen kasvonsa ilmensivät hämmennystä ja kaunaa, hänen silmänsä täynnä sellaista epätoivoa, joka sai haluamaan suojata itseään käsillään.
Irina astui ulos olohuoneesta.
Hänen silkkiviittansa, irtonaiset hiuksensa ja hienoinen hymynsä – kaikki hänessä kertoi hänen voittaneen.
Hän otti Lucasin kädestä kiinni ja sanoi katsomatta Klaraan: ”Mitä nopeammin lopetat tämän farssin, sitä parempi.”
Klara katsoi miestään yrittäen selvittää, missä mies, joka oli kerran suudellut hänen vatsaansa ja kuiskannut:
”Olet kotini.”
”En voi”, hän kuiskasi.
”Kyllä sinä voi”, hän vastasi, jopa hymyillen. ”Kaikki järjestyy. Autan sinua rahalla. Mutta emme voi enää elää näin.”
Irina hymyili.
”Älä ole dramaattinen, Klara. Raskaus ei ole tragedia. Se ei vain sovi suunnitelmiimme.”
Klara puristaa matkalaukkuaan.
Kaikki hänen sisällään tuntui romahtaneen.
Hän astui ovea kohti toivoen, että juuri nyt Lucas sanoisi: ”Jää.”
Mutta sen sijaan Lucas avasi oven itse – helpottuneena, ikään kuin olisi odottanut tätä hetkeä.
Ulkona satoi kaatamalla.
Kylmää, raskasta, armotonta.
”Mene pois”, hän sanoi. ”Näin on parempi kaikille.”
Klara käveli ulos tuntien mudan tarttuvan jalkoihinsa.
Hän ei ollut ottanut kolmea askelta, kun Irinan nauru kaikui hänen takanaan:
”Voi luoja, kuinka helppoa on joskus päästää irti menneisyydestä!”
Ja Lucas nauroi hänen kanssaan.
Kovaäänisesti, melkein onnellisesti.
Ovi pamahti kiinni.
Sade peitti kaiken muun.
Muutaman ensimmäisen viikon ajan Klara asui vanhan ystävänsä luona ja auttoi tätä kahvilassa.
Hän ei saanut unta öisin – vauva liikkui ja hänen sydämensä särkyi tyhjyydestä.
Sitten hän alkoi toipua: hän löysi työpaikan ja sai tukea äitien säätiöltä.
Maailma lämpeni jälleen, hitaasti mutta varmasti.
Ja Lucasin taloon alkoi ilmestyä halkeamia.
Irina ei enää nauranut.
Hän lakkasi peittelemästä ärtymystään, vaatimasta kurinalaisuutta ja ”asianmukaista elämää” Lucasilta. Hän siivosi, pesi astioita, kantoi hänen laukkujaan – ja joka kerta hän kuuli:
”Älä unohda, että asut täällä minun takiani.”
Hän yritti lähteä, mutta ei ollut paikkaa minne mennä.
Hänen ystävänsä kääntyivät pois, hänen perheensä ei ymmärtänyt, eikä Klara vastannut.
Eräänä päivänä hän laittoi television päälle.
Ruudulla oli hyväntekeväisyyshaastattelu.
Juontaja puhui nuorten äitien tukiohjelmasta.
Ja hymyilevien naisten joukossa hän näki Klaran.
Väsyneenä, mutta vahvana.
Lasta sylissään pitäen.
Silmät eivät enää pidättäneet kyyneleitä tai kipua.
Hän sammutti näytön.
Hiljaisuus talossa muuttui korviahuumaavaksi.
Irina seisoi oven ulkopuolella – aamutakissa, kädessään sama viinilasi, josta kaikki oli alkanut.
”Mitä, kaipaatko köyhyyttä?” hän nauroi. ”Mene tuulettamaan koira.”
Mies ei vastannut. Hän vain katsoi häntä – ja ensimmäistä kertaa hän tajusi, että onni, jonka vuoksi hän oli myynyt omatuntonsa, ei haissut rahalle, vaan mädäntymiselle.
Vuotta myöhemmin Clara avasi pienen leipomon.
Hän ei enää muistanut sitä päivää – vain satunnaisesti, kun satoi ja pisaroiden ääni muistutti askeleita märällä pihalla.
Nyt tuo ääni merkitsi rauhaa.
Ja jossain suuressa, kylmässä talossa Lucas pesi kupit, joissa hänen kahvinsa oli jäähtynyt, ja ensimmäistä kertaa elämässään hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tyhjän päällä.
