Joki pauhui myrskyn jälkeen.
Rannat olivat liukkaat, vesi sameaa ja raskasta.
Thomas käveli puroa pitkin, kun hän yhtäkkiä kuuli oudon äänen – ei ihmisen huutoa, ei haukkumista, ei moottorin jylinää. Se oli jylinää. Käheää, tukehtuvaa.
Toisella rannalla jotain valtavaa kamppaili vedessä.
Keltaista turkkia, roiskeita, kynsiä, silmät täynnä kauhua.
Leijona. Oikea.
Hän yritti päästä ulos, mutta virtaus iskeytyi hänet puun juuriin ja veti hänet takaisin.
Kuka tahansa normaali ihminen olisi juossut. Mutta Thomas jähmettyi, heitti sitten takkinsa pois ja astui jäiseen veteen.
Hän ei ymmärtänyt miksi. Hän ei yksinkertaisesti päässyt pois.
Vesi jyskytti hänen rintaansa vetäen häntä alas. Hän saavutti pedon, tarttui sitä niskakyhmystä ja yritti ohjata sitä kohti rantaa. Leijona murahti – lyhyesti, heikosti, ei uhkaavasti, pikemminkin pelonsekaisin äänin. Thomas työnsi häntä ja tunsi käsivartensa tunnottomaksi. Useita kertoja hän melkein irrotti otteensa, mutta jokin noissa silmissä sai hänet pitämään kiinni.
Kun he pääsivät ulos, he molemmat lysähtivät hiekalle.
Thomas makasi siinä haukkoen henkeään ja tuntien maan tärisevän pedon alla vieressään.
Hän odotti leijonan nousevan, karjuvan ja hyökkäävän. Vaisto. Luonto. Loppu.
Mutta leijona nousi hitaasti. Sen märkä harja tarttui kaulaan, sen hengitys oli raskasta. Se katsoi miestä pitkään, melkein rauhallisesti.
Sitten se tuli lähemmäksi. Thomas ei liikkunut. Sulki vain silmänsä.
Ja sitten leijona otti askeleen – ja tönäisi kevyesti hänen olkapäätään otsallaan.
Lämmin, raskas, elossa.
Se seisoi siinä muutaman sekunnin ja käveli sitten yksinkertaisesti kohti metsää.
Thomas istui rannalla ja katseli hänen menoaan, uskomatta, että kaikki oli tapahtunut. Hiekassa oli kahdet jalanjäljet – ihmisen ja eläimen – vierekkäin, sekoittuneina, todisteena siitä, että pelko ja luottamus voivat kulkea samaa tietä.
