Se tapahtui illalla, kun lunta satoi taukoamatta ja metsä hukkui hiljaisuuteen.
Kaikki ympärillä oli verhoutunut valkoiseen, ikään kuin maailma yrittäisi peittää kaikki edellisen päivän jäljet.
Seisoin ikkunan ääressä ja odotin.
Koirani Kai oli lähtenyt kävelylle aiemmin päivällä – se vaelteli usein yksin talon takana, kohti jokea, missä polku johti kuusen oksien alle. Se palasi yleensä tunnin kuluttua, ravistellen lunta turkistaan, yhtä onnellinen kuin lapsi ilkikurisuuden jälkeen.
Mutta sinä iltana se ei tullut.
Kutsuin, viheltelin, paukutin porttia – ainoa vastaus oli tuuli ja oksilta putoava lumi.
Jokainen minuutti tuntui pidemmältä kuin edellinen. Olin jo vetämässä takkiani päälleni, kun jostain puiden takaa kuului haukunta. Ei tavallinen haukunta – karkeampi, matalampi, murina ja kirkaisu kaikki yhtä aikaa.
Juoksin kohti jokea. Kinokset rapisivat jalkojen alla, hengitykseni poltti rintaani.
Kun juoksin veteen, sydämeni painui pohjaan.
Jotain valtavaa kamppaili kuopassa, okeiden välissä. Hetkessä tajusin: susi. Oikea susi. Sen harmaa turkki oli märkä, sen käpälät rimpuilivat jäätä vasten, sen silmät harhailivat pelosta.
Ja sen vieressä oli minun Kaini. Se nyki pedon tukasta, muristen ponnisteluista, ei vihasta.
”Kai!” huusin, mutta se ei edes kääntynyt ympäri.
Hyppäsin veteen. Jää rutisi, vesi poltti kehoani ja hengitykseni salpautui. Yhdessä vedimme suden ylös, tuskin vetäen sen rannalle.
Se makasi siinä vapisten, silmät täynnä kauhua ja epäuskoa.
Kai istuutui sen viereen, hengittäen raskaasti, kuono haudattuna kylkeen. Niin he istuivat siinä – villi ja kesy, yhdistettynä yhden pelon voimalla.
Luulin, että susi hyökkäisi kimppuun, juoksisi karkuun, katoaisi. Mutta se nosti yhtäkkiä päätään, katsoi Kaita ja sitten minua.
Ja otti askeleen eteenpäin.
Varovasti, hitaasti, ikään kuin valiten sanojaan.
Sitten hän nuoli lyhyesti Kain kuonoa.
Sitten minua. Nopeasti, tuskin havaittavasti.
Ja hän lähti. Ei juosten, vaan yksinkertaisesti katoaen – metsään, ikään kuin omaan varjoonsa.
Viikko kului.
Lumi sakeutui, taivas kirkastui. Elämä palasi normaaliksi – kävelyretkiä, teetä, hellan rätinää.
Melkein unohdin tuon tapaamisen, päättäen, että kaikki oli sattumaa, villi ihme unen partaalla.
Ja sitten eräänä aamuna kuulin haukuntaa portilla.
Sama haukunta – iloinen, vaativa.
Hän tuli ulos – ja jähmettyi.
Kai seisoi portilla, häntä pystyssä, silmät säihkyen. Ja hänen vieressään oli susi. Juuri se.
Ja niiden välissä pieni harmaa möykky, kömpelö, pyöreillä silmillä ja ohuilla tassuilla. Pentu.
Kai katsoi minua ja kallistaa päätään hieman. Susi katsoi häntä.
Sitten peto tuli lähemmäs, työnsi varovasti pienokaisen kuonoa eteenpäin, kohti jalkojani, ja jähmettyi.
Hetken katseemme kohtasivat uudelleen.
Ei pelkoa, ei uhkaa – vain tyyneyttä.
Ja sitten se kääntyi ja käveli pois. Katsomatta taakseen.
Seisoin keskellä pihaa, tietämättömänä kylmästä tai ajan kulumisesta.
Pieni harmaa möykky hieroi jalkaani vasten kiljuen, ja Kai nuoli kuonoaan ja asettui makuulle sen viereen, ikään kuin kaikki olisi vain yksi päivä muiden joukossa, vain nyt niitä oli kaksi.
Ja yhtäkkiä tajusin – kiitollisuus on erilainen jokaiselle.
Joillekin se on sanoissa.
Toisille se on teoissa. Ja joillekin se on sitä, että jätät jälkeesi elämän, ei velkaa.
