Päivä oli aurinkoinen, kirkas kuin paperiarkki ennen ensimmäistä riviä. Lapset juoksivat pihalla, jotkut nauroivat pöydän ääressä, jossa lautaset kilisivät, toiset kantoivat kuumia piirakoita ulos talosta.
Leivän ja vastaleikatun ruohon tuoksu sekoittui musiikkiin, lasien hiljaiseen kilinään.
Kaikki oli kuin elokuvassa, jossa jopa ilmassa oleva pöly oli kultaista.
Morsian seisoi portilla, häikäisevän valkoinen, kuin valosta veistetty. Päässään ruiskaunakruunu, huulillaan väriseva hymy.
Sulhanen seisoi heidän vieressään, itsevarmana ja onnellisena.
Ja heidän takanaan koko kylä, meluisa, tuttu, kasvoilla, jotka olivat tunteneet toisensa lapsuudesta asti.
Ja yhtäkkiä – kahinaa, hiljaista määkimistä. Hän ilmestyi vanhan aidan takaa – harmaa, ajan tummentamilla sarvilla, Darjan vanha vuohi.
Hän käveli hitaasti, ikään kuin tietäisi kaikkien katseiden olevan nyt hänessä. Ihmiset nauroivat. Joku huusi: ”Katsokaa, hän on palannut!”
Mutta kukaan ei ajanut häntä pois. Ei koskaan.
Hän tuli lähemmäs ja pysähtyi morsiamen eteen. Heidän välissään oli aurinko, omenan tuoksu ja hiljaisuus.
Morsian lakkasi yhtäkkiä hymyilemästä. Hänen silmänsä välkkyivät, ikään kuin hän olisi muistanut jotain kaukaista – iltaa, lapsuuttaan, isäänsä kovettuneine käsineen ja tuota samaa vuohta hänen vierellään.
Vuohi otti askeleen, sitten toisen. Morsian polvistui. Hänen valkoinen mekkonsa kosketti maata, ja tuuli puhalsi helmaan kuin purje. Hän halasi morsianta kaulan ympäriltä hiljaa, ikään kuin peläten pelottavansa muistoa. Ja sillä hetkellä kukaan ei sanonut sanaakaan.
Jopa musiikki tuntui hiipuvan.
Sitten joku alkoi itkeä.
Joku otti hatunsa päästä. Ja vanhan Darjanin vuohi vain seisoi, hengitti, katsoi – suoraan naiseksi muuttuneen tytön silmiin. Ja tuo katse sisälsi kaiken: hellyyden, jäähyväiset, muiston.
He sanoivat myöhemmin, että hän tuli jostain kaukaa. Että he eivät olleet nähneet häntä laitumella pitkään aikaan.
Ja että tänään, hänen hääpäivänään, hän yhtäkkiä ilmestyi.
Kukaan ei tiennyt miksi. Mutta kaikki tunsivat sen – se oli oikein.
Kun aurinko laski aidan taakse, hän kääntyi ja käveli takaisin. Hiljaa, hitaasti, katsomatta taakseen.
Ja morsian katseli häntä, kunnes hän liukeni kultaiseen valoon.
Sen jälkeen tanssi hiljeni.
Nauru hiljeni.
Ja ilma puhdistui.
Ikään kuin tämä päivä olisi lakannut olemasta vain juhla,
ja siitä olisi tullut jotain enemmän – jäähyväiset ja alku samaan aikaan.
Kauan sen jälkeen sanottiin,
että sillä hetkellä jopa aika pysähtyi,
muistaakseen, kuinka yhdestä vanhasta vuohesta tuli häiden tärkein vieras.
