Piha jatkoi normaalia elämäänsä. Aurinko paistoi pehmeästi talojen seinille, ja ilman täytti märän maan ja läheisen leipomon tuoreen leivän tuoksu.
Varpuset sirittivät oksilla, ja jossain tikapuut kilisivät – talonmies korjasi keinua.
Ja yhtäkkiä – ohut, surullinen, lävistävä huuto.
Vanhan poppelin latvassa, jossa oksat olivat sormia ohuempia, istui kissa. Punainen, pieni ja kauhuissaan niin, että vapisi.
Aluksi kaikki nauroivat. Lapset osoittivat häntä, ja joku huusi: ”Tule, hyppää!”
Mutta päivä kului, sitten sekunti. Nauru vaihtui hätään.
Hän ei tullut alas. Hän ei syönyt eikä juonut. Hän vain istui siinä ja huusi jollekulle – ei ihmisille, vaan, siltä näytti, itse elämälle.
Palomiehet saapuivat kahdesti. Heidän tikkaansa ulottuivat vain puoliväliin puuta. Yläkerran naapuri yritti houkutella kissaa kulhollisella makkaraa.
Turhaan. Kissa vain painautui tiukemmin oksaa vasten.
Viikko kului.
Piha hiljeni. Ihmiset tulivat ulos, katsoivat ylös ja huokaisivat.
Illalla, auringon laskiessa, sen siluetti oli yhä näkyvissä – pieni mutta sinnikäs.
Ja sitten lauantaiaamuna, kun ilma oli kirkas ja tuoksui ruoholta, tapahtui mahdoton.
Valtava auto, jossa oli kirkkaita eläinkuvioita, ajoi hitaasti pihan portin läpi.
Kaikki luulivat sitä mainokseksi. Mutta kun takaosa aukesi, pitkä, täplikäs kaula kurkisti esiin.
Kirahvi.
Oikea.
Se astui varovasti jalkakäytävälle, ikään kuin peläten häiritsevänsä pihan rauhaa. Ihmiset jähmettyivät. Jotkut nauroivat hämmentyneinä, toiset peittivät suunsa käsillään. Kirahvi pysähtyi poppelipuun luo, nosti päätään ja katsoi suoraan kissaan.
Maailma näytti jähmettyvän. Kissa lakkasi vapisemasta. Sen silmät suurenivat ja rauhoittuivat.
Kirahvi ojensi hitaasti kaulaansa ylöspäin, ja kissa otti askeleen räpäyttämättä silmiään. Sitten toisen.
Hän laskeutui kirahvin kaulaa pitkin kuin sillalla, varovasti, lempeästi, ikään kuin peläten herättää ihmettä. Kun hänen tassunsa koskettivat maata, koko piha taputti. Joku puhkesi itkuun. Joku kuvasi videon, mutta hänen kätensä tärisi.
Kirahvi seisoi siinä hetken, räpytteli suuria, lämpimiä silmiään ja, ikään kuin nyökäten, käveli takaisin autolle. Ja kissa käpertyi lämpimälle konepellille ja nukahti.
Hiljaisuus, joka jäi jälkeenpäin, oli erityinen.
Ei vain hiljaisuus – vaan ystävällisyyden henkäys, joka leijui ilmassa pitkään.
