Yö oli pitkä. Märkä asfaltti venyi kuin nauha, ajovalot heijastuivat tuulilasissa kuin hajallaan olevia ajatuksia. Laura ajoi kotiin väsyneenä ja hiljaa. Radio jyrisi hiljaa, merkityksettömästi, ja hänestä tuntui, että tie tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu.
”Liian hiljaista”, hän sanoi ääneen itsekseen. Hänen äänensä kuulosti oudolta – melkein vieraalta.
Takapenkillä oli kansio papereita, joita kukaan ei kuitenkaan lukisi huomenna. Apukuskin paikalla termospullo kylmää kahvia. Kaikki, kuten aina. Kaikki hallinnassa.
Ikkunan ohi vilahti kylttejä. Kaksi – ei, yksi ja… koira? Laura hidasti ja katsoi peiliin. Pieni poika seisoi jalkakäytävän reunalla hihnassaan. Koira istui hänen vieressään, kuono alaspäin. Näkymä tuntui maalatulta – lämpimältä ja mahdottomalta tähän myöhäiseen aikaan.
”Mitä sinä täällä teet?” hän mutisi, vaikka ikkuna oli kiinni.
Hänen sydämensä antoi pienen iskun. Selittämättömän – ei pelkoa, ei ahdistusta, vain tunne kuin aika olisi pysähtynyt. Laura painoi jarrua. Auto pysähtyi keskelle tietä hiljaa, renkaiden hiljaisen ropinaan märällä tiellä.
Juuri sillä hetkellä välähti valo.
Kulman takaa tuli rekka.
Massiivinen, kuin isku, kuin kohtalo. Ilma tärisi, ajovalot repivät kaiken pimeydestä kerralla: märän asfaltin, hänen heijastuksensa, pojan, koiran, sateen kimalluksen.
Rekka kiisi ohi – niin lähellä, että taustapeili tärisi. Ja sitten taas hiljaisuus. Vain sade koputti lasiin.
Laura istui liikkumatta.
Hänen kätensä tärisivät ohjauspyörässä. Hän ei saanut henkeä. Muutaman sekunnin – tai minuutin – ajan kaikki hänen sisällään pysyi tyhjänä.
Sitten – lyhyt koputus ikkunaan.
Poika. Pieni, noin kymmenvuotias, märillä hiuksilla. Koira kurkotti ovea kohti.
Hän laski ikkunan alas.
”Kaikki hyvin?” hän kysyi, hänen äänensä käheä, ei hänen omansa.
”Kyllä”, hän sanoi yksinkertaisesti. ”Odotimme auton ohikulkua.”
”Auto…” Hän katsoi tietä, jolla rekka oli juuri jyrissyt. ”Sinä… etkö nähnyt?”
Poika kohautti olkapäitään.
”Ei. Me vain kävelimme.”
Hän hymyili, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koira murahti, märkänä ja tyytyväisenä.
”Onko pitkä matka kotiin?” hän kysyi.
”Ei. Se ei ole pitkä matka. Me tunnemme tien.”
Hän nyökkäsi hänelle kuin aikuinen ja jatkoi kävelyä – rauhallisesti, itsevarmasti, katsomatta taakseen.
Laura katseli heidän menoaan pitkään. Sitten hän sammutti moottorin, nojasi taaksepäin istuimessa ja sulki silmänsä. Hänen sydämensä löi nopeasti, aivan kuin se olisi myöhässä saavuttanut elämän.
”Joskus”, hän sanoi hiljaa, ”sinun täytyy vain jarruttaa.”
Hän ei tiennyt, miksi hän pysähtyi. Hän ei tiennyt, kenet hän oli pelastanut – itsensä, hänet vai kenenkään muun. Mutta yhden asian hän tiesi: että joskus kohtalo piilee tavallisimmissakin liikkeissä – kuin polkimessa jalan alla ja äkillisessä vilkaisussa sivulle.
