Kevätaamu oli sokaisevan kirkas.
Aurinko heijastui raiteista ja kimalteli laiturin märällä betonilla. Ilmassa tuoksui raudalta, pölyltä ja raikkaalta tuulelta sateen jälkeen.
Sofia seisoi laiturilla – nuori, raskaana oleva nainen ohuessa paidassa ja haalistuneissa housuissa, paljaissa nilkoissa ja likaisissa lenkkareissa ilman nauhoja.
Hänen vaatteensa olivat repaleiset, märät ja tarttuivat hänen vartaloonsa, ja hänen silmiensä alla oli varjoja. Mutta hänen katseessaan oli jotain elävää, itsepäistä ja inhimillistä.
Käsissään hän piteli vanhaa muovikassia ja pehmolelua, josta puuttui korva.
Junaan noustessaan Sofia istui ikkunan viereen, halasi pehmolelua ja sulki silmänsä.
Matkustajat vilkaisivat häneen lyhyesti – ja kääntyivät sitten pois. Heille hän oli vain ulkopuolinen henkilö vieraassa maailmassa.
Muutaman minuutin kuluttua konduktööri lähestyi häntä – ankara, väsynyt nainen univormupaidassa.
”Lippu, kiitos.”
Sofia katsoi alas.
”Minulla ei ole sellaista… mutta halusin vain nousta kyytiin, edes vähän…”
”Et voi tehdä sitä ilman lippua”, konduktööri vastasi kuivasti. ”Jää pois seuraavalla asemalla.”
Kun juna pysähtyi, Sofia astui ulos puristaen pehmolelua rintaansa vasten.
Aurinko paistoi hänen silmiinsä, tuuli kahisi hänen märkiä hiuksiaan. Hän istuutui aseman seinää vasten, asetti laukun viereensä ja kuiskasi raskaasti hengittäen:
”Ole kärsivällinen, pikkuinen… vain hetkinen.”
Juna lähti liikkeelle.
Vaunu oli hiljainen. Konduktööri käveli käytävää pitkin tarkistaen istuimia ja huomasi yhtäkkiä pienen paketin erään istuimen alta.
Hän kumartui ja poimi sen. Se oli sama pehmolelupupu.
Hänen kaulassaan oli nauha, jossa oli sateesta märkä paperinpala.
Siinä, vapisevalla käsialalla:
”Jos minulle tapahtuu jotain, auta lastani. Uskon, että ystävällisyys elää edelleen.”
Konduktööri jähmettyi pidättäen hengitystään.
Sitten hän veti henkeä ja ryntäsi ohjaamoon.
”Pysäyttäkää juna! Nyt!”
Pyörät kirskuivat. Vaunussa olleet ihmiset kirkaisivat.
Juna hidasti ja hetken kuluttua seisoi keskellä kirkasta, aurinkoista peltoa.
Konduktööri ja kaksi matkustajaa hyppäsivät ulos ja juoksivat takaisin asemalle.
Sofia löydettiin laiturilta istumasta maasta vatsaansa vasten, uupuneena, silmät suljettuina.
Synnytys oli alkanut.
Konduktööri seisoi lähellä ja puristi edelleen märkää pehmolelupupua.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin vastasyntyneen ensimmäinen itku kaikui aseman yllä. Päivästä tuli niin kirkas, että oli kuin aurinko itse olisi kumartunut katsomaan.
Myöhemmin lääkäri sanoi:
”Jos junaa ei olisi pysäytetty, he eivät olisi selvinneet hengissä.”
Ja kaupunki puhui pitkään naisesta, jolla ei ollut lippua,
mutta juuri hänen jänis pysäytti junan ja pelasti kaksi ihmishenkeä.
