Kynttilä seisoi hyllyllä – paksua meripihkanväristä lasia, kultainen kansi ja siisti tarra, jossa luki ”Lämmin viikuna ja setripuu”. Olin ostanut sen pienestä kulmakaupasta, jonne olin pysähtynyt suojaan tuulelta ja sateelta. Myyjä, pisama ja väsynyt ääni, sanoi: ”Ota tämä. Se tekee talosta lämpimän, vaikka olisit yksin.”
Hymyilin, nyökkäsin enkä vaivautunut selittämään, että juuri sitä olin tarkoittanutkin – luoda viihtyisyyttä sinne, missä sitä ei ollut.
Illalla kaikki loksahti kohdalleen täydellisesti: musiikki, lempeä sade ulkona, lasillinen viiniä, märkien katujen tuoksu, kissa ikkunalaudalla. Sytytin kynttilän, ja liekki huojui lempeästi, ikään kuin puhaltaisi siihen eloa. Ilmasta tuli paksua ja makeaa – viikunaa, puuta, häivähdys savua.
Laitoin soimaan vanhan soittolistan, jonka Emma ja minä kuuntelimme opiskelija-asunnossamme. Silloin meillä oli patja lattialla, teetä purkeissa ja usko siihen, että kaikki oli vasta alussa.
Emma soitti juuri kun olin ottamassa kuvaa kynttilästä.
”No, mitä kuuluu, Mia?” hän sanoi.
”Tänään päätin, että ansaitsen lohtua”, vastasin. ”Ostin kynttilän. Tunnelman luomiseksi.”
”Kynttilät ovat vaarallisia”, hän nauroi. ”Muistatko sen kerran, kun kissamme syttyi tuleen?”
”Älä muistuta minua”, murahdin. ”Nyt pelkään jopa sytyttää tulitikkuja.”
Juttelimme mitättömistä asioista – työstä, miehistä, siitä, kuinka syksy oli taas saapunut liian nopeasti. Menin keittiöön hakemaan viltin ja jätin kynttilän ikkunalaudalle. Kissa katseli laiskasti liekkejä, häntäänsä hieman lepattaen.
Kun palasin, Emma puhui treffeistä. Asetuin sohvalle, peitin itseni viltillä ja huomasin yhtäkkiä valon lepattavan oudosti.
”Odota”, sanoin kääntäen päätäni.
Tuli kosketti jo verhoja. Liekit kasvoivat, aivan kuin joku olisi puhaltanut niihin eloa. Heitin tyynyn, läikytin viiniä, kissa hiipi sängyn alle. Kaikki kesti sekunteja – välähdys, savu, sydämeni jyskytys korvissani.
Sitten – hiljaisuus. Huoneessa haisi palaneelle ja viikunoille. Seisoin keskellä tyyny kädessäni, punaviinitahrat lattialla, ja aloin yhtäkkiä nauraa.
Puhelin oli yhä kytkettynä.
”Mia, mitä täällä tapahtuu?!”
”Tunnelma”, sanoin naurusta tukehtuen. ”Minä vain… loin liikaa viihtyisyyttä.”
Me molemmat nauroimme, vaikka huone näytti taistelukentältä. Menin ikkunalaudalle sammuttamaan kynttilän. Liekki paloi tasaisesti, rauhallisesti, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nostin purkin, ja pohjalla – hämärässä valossa – näin pienen kaiverruksen:
”Niille, jotka tarvitsevat hieman kaaosta tunteakseen itsensä elossa.”
Jähmyin.
Tuo lause ei todellakaan ollut mukana, kun ostin kynttilän.
Hengin henkeä katsoen kultaista liekkiä.
”No”, sanoin hiljaa, ”luulenpa, että tiedät, miten ilmakehä toimii.”
