Savanni tärisi kuumuudesta. Ilma oli sakeaa, raskasta kuin hunaja, ja maa tuoksui pölyltä ja auringolta. Naarasleijona makasi akaasiapuun varjossa torkkuen ja kuunnellen pentunsa leikkiä lähellä – se pyöri ruohikossa, ajoi pentua takaa, murisi koomisen oloisesti, ikään kuin matkien aikuisia. Se nosti laiskasti päätään, katsoi pentua ja sulki silmänsä uudelleen. Kaikki oli tyyntä. Liian tyyntä.
Linnut hiljenivät.
Jopa tuuli tyyntyi.
Naarasleijona nousi ylös valppaana. Sen korvat nytkähtivät. Ja sitten se näki jotain välähtävän taivaalla. Pienen pisteen, mutta liikkuvan liian nopeasti. Hopeisen hehkun – ja äkillisen, lävistävän vihellyksen.
Haukka. Valtava, täysikasvuinen, terävä kuin nuoli. Se syöksyi alas, suoraan pentua kohti. Pentu nosti päätään, ja hetken taivas heijastui sen silmissä – kirkas, kauhistuttava, syöksyen sitä kohti.
Se ei ajatellut. Se syöksyi eteenpäin. Sen ruumis tiesi, mitä tehdä. Pöly osui hänen silmiinsä, hänen kyntensä raapivat maata. Viime hetkellä hän onnistui suojaamaan häntä. Ilma räjähti äänistä – siivistä, kirkaisuista, pölystä, kuumasta auringosta.
Haukka iski – mutta ei pentua. Häntä. Sen kynnet repivät hänen olkapäätään, hänen ihonsa paloi. Hän murahti – ei tuskasta, vaan raivosta. Yhdellä tassun heilautuksella hän heitti saalistajan syrjään. Se putosi ruohikkoon tylsällä tömähdyksellä, sen siivet levisivät, sitten se nousi kömpelösti, räpytteli muutaman kerran ja lensi pois kuin valossa liukuva varjo.
Leijonanarttu hengitti raskaasti puristaen pentua itseensä. Se oli elossa. Sen sydän jyskytti hänen käpälänsä alla, nopeasti, kuumana.
Leijonanarttu nuoli sitä korvien välistä. ”Kaikki on hyvin”, hän näytti sanovan.
Mutta sitten hän kuuli äänen.
Heikon, käheän äänen, joka tuli pensaan takaa.
Hän piristyi ja nosti päätään. Siellä, korkeassa ruohikossa, jotain liikkui. Aluksi hän luuli sitä toiseksi saalistajaksi. Mutta sitten hän näki sen: toisen haukan. Pieni. Hyvin nuori, tuskin lentoon lähtenyt. Se makasi siinä, avuttomana räpytellen siipiään, vinkuen hiljaa, säälittävän.
Naarasleijona jähmettyi. Tuuli kahisti ruohoa. Kaikki hiljeni yhtäkkiä, kuten oli ollut hetkeä ennen loikkaa. Hän katsoi poikasta ja tajusi: toinen haukka ei hyökännyt. Se suojeli.
Se vain yritti noutaa poikastaan, joka oli pudonnut pesästä.
Naarasleijona hengitti hitaasti. Kaikki sen sisällä puristui – tuskasta, tunnistuksesta. Tämän oudon peilin edessä, jonka luonto oli asettanut sen eteen.
Se kääntyi pentunsa puoleen, veti sen lähemmäs ja katsoi taivasta. Missä haukka oli kadonnut, pilvet kiersivät nyt – hitaasti, rauhallisesti, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Joskus emo suojelee. Joskus se häviää.
Ja vain ne, jotka ovat todella rakastaneet, tietävät, ettei näiden kahden hetken välillä ole eroa.
