Aamu oli kirkas kuin talven henkäys.
Lumi peitti itsensä tasaisesti, ja hieno huurre kimalteli oksilla, aivan kuin joku olisi ripotellut niitä lasipölyllä.
Aurinko nousi juuri kattojen yläpuolelle maalaten kadun vaalean kultaiseksi.
George Miller kulki tavallista reittiään – iäkäs talonmies, jolla oli ystävälliset silmät, neulottu myssy päässään ja nuhjuinen takki.
Hän rakasti varhaisia tunteja, kun kaupunki vielä nukkui.
Ilmassa tuoksui takan savu ja tuore leipä pienestä kulman leipomosta.
Georgen askeleet rapisivat lumessa, ja tässä hauraassa hiljaisuudessa hän tunsi olevansa osa maailmaa.
Roskakonttien lähellä hän huomasi kissan.
Kirkas kissa, jolla oli jäinen turkki, sama, joka oli asunut täällä useita talvia. Kuinka monta kertaa hän oli tuonut sille ruokaa – kissa oli aina katsonut sitä varovaisesti, mutta älykkäästi, ikään kuin se ymmärtäisi enemmän kuin eläimen pitäisi.
Tänään hän käyttäytyi oudosti.
Hän ei liikkunut. Hän makasi käpertyneenä, häntä peitti jotakin allaan.
Kissan lähestyessä George katsoi ylös – ja niissä oli jotain erityistä.
Ei pelkoa. Ei aggressiota. Vaan… ahdistusta.
Kissa oli juuri menossa ohi, kun hän kuuli äänen.
Hienon, tuskin kuuluvan piikin. Ei kissan – lapsen.
George jähmettyi. Sitten hän polvistui varovasti.
Vanhan, likaisen peiton alla, vapisevan kissan alla, hän näki pienen möykyn. Vaaleanpunainen naama, pieni nenä, vapisevat huulet.
Vauva. Oikea vauva.
Kissa käpertyi hänen viereensä, lämmittäen häntä ruumiillaan. Sen turkki oli märkä pakkasesta, sen tassut vapisivat, mutta se ei liikkunut pois. Kun George ojensi kätensä, kissa sihisi – hiljaa, melkein säälittävänä. Se ei antanut Georgen koskettaa vauvaa, ennen kuin oli varma, ettei tämä satuttaisi sitä.
George riisui lämpimän takkinsa ja kietoi vauvan varovasti ympärilleen. Vapisten sormien kanssa hän otti puhelimensa ja soitti ambulanssin.
Kissa istui koko ajan hänen vieressään, välillä otti askeleen eteenpäin ja sitten makasi lähemmäs vauvaa. Kun ensihoitajat saapuivat, kissa perääntyi metrin, mutta ei lähtenyt.
Kissa katsoi, kuinka he nostivat vauvan varovasti syliinsä, tarkistivat hänen hengityksensä ja peittelivät hänet huovalla.
Yksi ensihoitajista sanoi:
”Jos ei olisi ollut häntä… vauva ei olisi elänyt aamuun asti.”
Ambulanssin vietyä vauvan pois kissa jäi istumaan lumeen. Se vain katseli, kunnes ambulanssin vilkkuvat valot katosivat kulman takaa. Ja sitten se nousi hiljaa, katsoi taakseen – ja oli poissa.
Kukaan ei nähnyt sitä enää. George palasi sinne useammin kuin kerran tuoden ruokaa, etsien jälkiä.
Mutta kissa näytti kadonneen.
Joskus se miettii, oliko se vain yksi eläin muiden joukossa. Ehkä joku lähetti sen sinä yönä, siihen paikkaan.
Pelastaakseen yhden pienen sydämen.
Nyt joka talviaamu, ohittaessaan tuon kulman, se katsoo taivaalle ja kuiskaa:
”Kiitos, tyttö.”
Ja tuntuu kuin ilmassa kuuluisi pehmeä kehräys.
Pehmeää, lämmintä. Muistutuksena – ihmeet elävät yhä keskuudessamme. Vain ne kävelevät pehmeillä tassuilla.
