Aurinko paistoi ikkunoista sisään niin kirkkaasti, ikään kuin se haluaisi polttaa pois kaiken, mikä oli piilossa noiden seinien sisällä.
Lapset nauroivat ulkona, ruohonleikkuri surisi jossain ja tuoreen ruohon tuoksu täytti ilman.
Ja sisällä – hiljaisuus. Hiljaisuus, joka aina edeltää myrskyä.
Hän seisoi pöydän ääressä viipaloimassa leipää ja kuunnellen kellon tikitystä.
Hänen poikansa leikki lattialla ja rakensi palikoista tornia. Mutta hän näki hänen vilkaisevan ovea aika ajoin.
Poika tiesi: jos hänen äitinsä olisi hiljaa, se alkaisi pian.
Sitten – askeleita.
Hitaita, raskaita, tuskallisen tuttuja.
Hän nosti päätään.
Hänen sydämensä jyskytti kylkiluita vasten, kun avain kääntyi lukossa.
Ovi avautui.
Aurinko sokaisi huoneen, ja hän seisoi kynnyksellä.
Pullo kädessään, tyhjyys silmissään.
Hän virnisti.
”Piileksitkö minulta edes päivällä?” Luuletko, että valo pelastaa sinut?
Hän astui sisään.
Hän astui lähemmäs.
Valo liukui pullon lasia pitkin – kirkkaana kuin terä.
Nainen astui taaksepäin suojaten poikaansa.
Alkoholin haju sekoittui ulkona leijuvan ruohon tuoksuun.
Päivästä tuli yhtäkkiä yhtä kauhistuttava kuin yöstä.
Hän nosti kätensä.
Pullo heilui ja kimalteli.
Poika kirkaisi, astui eteenpäin – ja aurinko osui isänsä kasvoihin.
Poika räpäytti silmiään, ikään kuin heräisi hetkeksi.
Kaikki jähmettyi.
Nainen seisoi hänen vastapäätään pitäen poikaansa olkapäästä.
Poika katsoi heitä puristaen pulloa niin lujasti, että hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi.
Vielä yksi liike – ja kaikki olisi ratkaistu.
Hän laski kätensä.
Pullo osui pehmeästi lattiaan ja vieri sivulle.
Hän katsoi pojastaan vaimoonsa – miehen katseella, joka yhtäkkiä näki itsensä ulkopuolelta.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Hän otti askeleen taaksepäin. Sitten toisen.
Kääntyi ja käveli ulos.
Ovi sulkeutui, ja talo täyttyi hiljaisuudesta – elävästä, uudesta, vieraasta.
Hän seisoi liikkumattomana ja tunsi jalkojensa vapisevan.
Poika painautui häntä vasten, hengittäen nopeasti, aivan kuin olisi juuri juossut pitkän matkan.
Hän polvistui, halasi häntä ja ensimmäistä kertaa vuosiin yksinkertaisesti itki – ei pelosta, vaan helpotuksesta.
Myöhemmin, illan lähestyessä, hän pakkasi tavaransa.
Asiakirjat, lelun, valokuvan – kaikki mitä oli jäljellä hänen vanhasta elämästään.
Ja sulkematta ovea hän lähti.
Aurinko paistoi edelleen ulkona.
Naapurit katselivat ikkunoistaan, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.
Hän käveli paljain jaloin asfalttia pitkin pitäen poikansa kädestä.
Valo oli sokaiseva, mutta se ei enää pelottanut häntä.
He pysähtyivät bussipysäkille. Poika painautui hänen viereensä ja kysyi: ”Äiti, onko tämä kaikki?”
Hän katsoi kaukaisuuteen ja vastasi: ”Kyllä, nyt se on.”
Muutamaa viikkoa myöhemmin he asuivat eri paikassa. Pieni huone, valkoiset seinät, leivän tuoksu aamuisin.
Joskus hän näki unta menneisyydestä, mutta nyt hän heräsi rauhallisesti.
Joka aamu hän avasi ikkunan ja päästi valon sisään.
Koska nyt se oli heidän – hänen ja hänen poikansa.
