Aurinko paistoi hiekkaan niin kirkkaasti, että ilma kimmelsi kuumuudesta.
Meri kimalteli, aallot liplattivat laiskasti rantaa ja ihmiset nauroivat huutaen veden pauhun yli.
Lapset rakensivat linnoja, naiset levittivät aurinkovoidetta, miehet torkkuivat aurinkovarjojen alla. Kaikki oli entisellään – kunnes hän ilmestyi.
Noin kymmenvuotias tyttö.
Hoikka, lyhyttukkainen ja varovaisen hymyinen, yllään uimapuku, jossa oli sinisiä kukkia.
Hän käveli hitaasti kohti vettä pyyhe kädessään.
Hänen ihollaan oli palovammoja, valkaistuja ja parantuneita, kuin jälkiä menneisyydestä, joita ei voitu pyyhkiä pois.
Aluksi kaikki oli hiljaista.
Mutta sitten jonkun katseet viipyivät liian kauan.
Keskustelut vaimenivat.
Joku kuiskasi: ”Voi luoja, raukka lapsi.”
Joku toinen: ”Miksi edes tulit tänne?”
Ja sitten kuului ääni – kova, itsevarma, jäinen:
”Tyttö, sinun on parempi mennä. Täällä on lapsia, älä pelottele heitä.”
Nämä sanat leijuivat rannan yllä kuin isku.
Hän pysähtyi.
Hetken tuntui kuin tuulikin olisi laantunut.
Ihmiset olivat hiljaa. Kukaan ei puuttunut asiaan.
Hän seisoi paljain jaloin hiekassa auringon alla, joka paistoi tasaisesti kaikkiin – paitsi häneen, jolla ei ollut paikkaa siinä valossa.
Hetken hän piti kiinni.
Ja sitten hän yksinkertaisesti kääntyi ja käveli pois paljain jaloin kuuman hiekan yli, ikään kuin kävelisi hiilien yli.
Kukaan ei soittanut hänelle takaisin.
Sinä iltana hän istui ikkunan ääressä katsellen taivaan muuttuvan oranssinharmaaksi.
Hän oli hiljaa.
Mutta jossain vaiheessa hän otti puhelimensa käteensä.
Ja kirjoitti lyhyen viestin – vain kolme sanaa.
Yksinkertainen, mutta voimakas.
Seuraavana aamuna ranta näytti tavalliselta. Samat aurinkovarjot, samat ihmiset, sama meren ääni.
Mutta nyt hän oli siinä – taas.
Ja muita seisoi hänen vieressään.
Naisia, miehiä, teini-ikäisiä, lapsia.
Jotkut kantoivat kylttiä, jossa luki ”Kauneutta ei voi piilottaa”.
Jotkut vain tulivat seisomaan.
Ilman sanoja, ilman paatosta.
Aluksi oli hiljaista.
Ja sitten – suosionosoituksia.
Ensin muutama taputus, sitten kymmeniä.
Ihmiset nousivat pyyhkeistään, kääntyivät ympäri ja ottivat aurinkolasinsa pois.
Meri jylisi, aurinko paistoi heidän silmiinsä, eikä kukaan enää katsonut poispäin.
Hän seisoi samassa paikassa, jossa eilen hänelle oli sanottu ”mene pois”.
Nyt – pää pystyssä.
Aurinko heijastui hänen silmistään, ja hänen kasvoilleen ilmestyi todellinen hymy.
Sellainen, jota ei voinut pyyhkiä pois.
Ranta oli erilainen sinä päivänä.
Kukaan ei piiloutunut. Kukaan ei kuiskannut.
Ja hän, jota he yrittivät piilottaa, näytti kaikille, että kauneus ei ole sitä, mitä silmät näkevät.
Mutta mitä jää jäljelle, kun kipu lakkaa olemasta häpeä.
