Tuo yö seisoo yhä silmieni edessä.
Jääinen, läpinäkyvä, kuin hengityksen maalaama.
Kuu riippui matalalla, ja sen valo oli niin kirkas, että lumi kimalteli, aivan kuin joku olisi ripotellut hopeaa maahan.
Ilmassa tuoksui heinä, savupiipun savu ja jokin hyvin elävä – talven sointuva hiljaisuus.
Talo seisoi kylän laidalla.
Sisällä, ohuen muurin takana, nukkui lapsi – lämpimänä, rauhallisena, peittoon kääriytyneenä.
Lähellä, karsinassa, seisoi hevonen – vanha harmaa tamma nimeltä Luna.
Se ei koskaan nukkunut syvästi, etenkään tällaisina öinä.
Joskus se nosti päätään ja kuunteli.
Tuulen ääntä, oksan rahinaa, lumen kahinaa.
Mutta sinä yönä se kuuli jotain muuta.
Jotain pehmeää, vierasta, melkein äänetöntä.
Varjo liikkui metsän takaa. Aluksi se näytti pelkältä pimeyden massalta, mutta sitten sen silmät loistivat – kaksi keltaista, valppasta valoa.
Susi.
Hän käveli hitaasti, itsevarmasti, kiireettömästi. Nälkä ajoi häntä, mutta hänen katseensa oli kylmä, tietävä.
Kuu jähmettyi.
Hänen korvansa kääntyivät ovea kohti, hänen hengityksensä tiheni.
Kun susi astui aidan yli, lumi raahasi hänen käpäliensä alla – hiljaa, mutta ääni riitti.
Hän otti askeleen eteenpäin.
Hänen takamuksensa vapisi, mutta hänen silmänsä eivät räpäyttäneet.
Hän tunsi talon takanaan, lapsen ikkunan ulkopuolella, ja tämän saalistajan tulleen syystä.
Susi murisi.
Hän näki saaliinsa edessään, mutta ei odottanut hevosen seisovan hänen ja talon välissä.
Hän nosti päänsä ja löi kaviollaan – ääni oli vaimea, kuin sydämenlyönti.
He seisoivat vastakkain, kaksi varjoa kuun alla. Valkoinen höyry nousi heidän sieraimistaan, kiemurellen heidän väliinsä kuin savu.
Maailma jähmettyi. Jopa tuuli tyyntyi.
Sitten susi syöksyi.
Salamana nopeasti.
Mutta hevonen astui eteenpäin – voimakkaasti, pelottavasti, jonkin muinaisen, eläimellisen vaiston voimalla.
Sen kaviot viilsivät ilmaa, ja lumikerros nousi kuin pilvi.
Susi hyppäsi taaksepäin.
Se murisi taas – ja yritti lähestyä uudelleen.
Mutta Luna ei perääntynyt.
Se seisoi siinä, tukkien ikkunan, jonka ääressä lapsi hengitti hiljaa.
Ehkä kului viisi sekuntia.
Ehkä ikuisuus.
Sitten susi laski päänsä, astui taaksepäin ja katosi pimeyteen.
Luna seisoi siinä pitkään, kunnes askeleet vaimenivat.
Kun aamu sarasti, se oli yhä aidan luona.
Jännät jäivät lumeen – syvät kavionjäljet ja tassunjäljet, vierekkäin, kietoutuneina toisiinsa. Ja talossa, juuri sillä hetkellä, lapsi hymyili unissaan.
Kukaan ei koskaan tiennyt, mitä sinä yönä tapahtui.
Mutta siitä lähtien, joka talvi, kun tuuli ulvoo, Kuu nostaa hiljaa päätään ja katsoo metsää kohti.
Ja hänen katseessaan on jotakin inhimillistä – muistoa, hellyyttä ja valaa.
