Hän huomasi sen ensimmäistä kertaa aamulla.
Koira – Ben, sekarotuinen, älykäs ja hellyydenkipeä, meripihkanvärisillä silmillä – seisoi portin vieressä, täynnä vaaleanpunaisia täpliä.
Kasvoillaan, kyljellään, jopa hännällään.
Ikään kuin joku ei olisi voinut vastustaa kiusausta muuttaa häntä eläväksi kankaaksi.
Hän nauroi. Hän ajatteli – lapsia.
Hän silitti häntä, pesi hänet letkulla ja unohti hänet.
Viikkoa myöhemmin – taas.
Nyt Benillä oli vihreät korvat. Ja sana ”PYSÄKÖINTI” oli siististi kirjoitettu hänen kylkeensä.
Tom kurtisti kulmiaan.
Hän käveli kadulla katsellen pihoja, mutta kaikki näytti rauhalliselta.
Naapurit vitsailivat:
”Ehkä teillä on uusi taiteilija?”
Hän hymyili, mutta jossain ihon alla ärtymys oli jo väijymässä.
Joku selvästi halusi kertoa hänelle jotain.
Ja sitten hän tuli kolmannen kerran. Ben tuli juosten sinisiä täpliä ja nuoli selässään. Sen alla oli vinosti kirjoitettu ”ÄLÄ PYSÄKÖI TÄHÄN.”
Tom pysähtyi.
Hän muisti – hän oli pysäköinyt autonsa juuri tähän, vanhan tammen viereen, pari kertaa.
Herra Hughesin tontilla – iäkäs, vetäytyvä mies, joka aina valitti ihmisistä, jotka tukkivat hänen uloskäyntinsä.
Sinä iltana Tom meni tapaamaan häntä.
Ei vihainen – vain väsynyt.
Herra Hughes istui penkillä, korjasi vanhaa tuolia ja sanoi nostamatta päätään:
”Laitoin kyltin, eikö niin? Kukaan ei huomaa. Ehkä he huomaavat koiran.”
Tom oli hiljaa.
Tuuli kahisti lehtiä ja vesi tippui jostain katolta.
Ben istuutui hänen viereensä ja laski päänsä syliinsä.
”Okei”, vanha mies huokaisi, ”luultavasti liioittelin. Sinulla on kiva.” Olen vain täällä yksin, ja jos en kiroile, kukaan ei kuule.
Tom nyökkäsi. Ilman moitteita, ilman loukkaantumista.
Siitä lähtien hän pysäköi auton kauemmas ja toi aamuisin herra Hughesille kahvia ja tuoreen pullaa.
Ben juoksi heidän välissään, puhdas ja onnellinen, uusi monivärinen panta päässään – aivan sama, jonka vanha mies oli hänelle kerran antanut.
