Jokainen aamu alkoi samalla tavalla.
Valo suodattui puiden läpi, naapuritalojen ikkunat kimaltelivat kasteesta, ilma tuoksui raikkaalta ja makealta.
Portillani oli aina omena.
Joskus kirkkaanpunainen, joskus vaaleankeltainen, lämpimin auringonsätein.
Se makasi samassa paikassa, aivan kuin joku olisi asettanut sen erityisellä merkityksellä.
Aluksi luulin sen olevan peli.
Ehkä jonkun vitsi tai lastenleikkiä.
Mutta päivä päivältä kaikki muuttui oudommaksi.
Ei muistiinpanoja, ei jälkiä.
Vain omena – tuore, aivan kuin se olisi poimittu vain hetki sitten.
Eräänä päivänä heräsin tavallista aikaisemmin.
Ulkona oli hiljaista, vain tuuli kahisi lehtiä.
Seisoin ikkunan vieressä, kun kuulin kevyitä askelia.
Hän ilmestyi nurkan takaa.
Pieni tyttö, noin seitsemänvuotias, pukeutunut viininpunaiseen takkiin ja kantanut valkoista reppua. Hän saapui portille, kyykistyi, laski omenan maahan ja – ikään kuin jonkun katseen aistien – katsoi taloani.
Ei suoraan ikkunasta, ei.
Ikään kuin sen läpi.
Sitten hän juoksi eteenpäin, sinne missä aurinko oli jo koskettanut märkää asfalttia.
Katselin hänen menoaan.
Rintani sisällä oli jotain, jonkinlaista ahdistusta, mutta pehmeämpää – kuin outoa hellyyttä jotakuta kohtaan, jonka näkee ensimmäistä kertaa.
Seuraavana päivänä odotin häntä.
Seisoin aidan takana liikkumattomana.
Ilmassa tuoksui kostea maa, ja jossain haukkui koira.
Ja taas – askeleita.
Sama tyttö.
Sama takki.
Hän laski omenan maahan ja pysähtyi hetkeksi.
Hän kosketti porttia kädellään – kevyesti, melkein hellästi.
Ja sitten hän jatkoi kävelyä.
Avasin portin ja astuin ulos. Hänen seuraamisensa osoittautui vaikeammaksi kuin luulin.
Hän käveli nopeasti, itsevarmasti, ikään kuin tietäisi joka päivä minne oli menossa.
Hän käänsi kulman, sitten toisen.
Yritin pitää etäisyyttä.
Taloja alkoi vanheta, kadut hiljentyä.
Tyttö saavutti matalan tiiliseinän, jonka takana oli pieni hautausmaa.
Hän avasi portin ja meni sisään.
Pysähdyin.
Hetken aikaa ilma tuntui kylmenevän.
Hän lähestyi yhtä haudoista, pyyhki huolellisesti lehdet hautakivestä ja asetti omenan sen päälle.
Hän seisoi siinä hetken.
Sitten hän vain hymyili ja kuiskasi:
”Olen palannut taas, äiti.”
Seisoin portilla kykenemättä ottamaan askeltakaan.
Aurinko nousi hitaasti koskettaen marmoria ja kiiltävää omenankuorta.
Ja tajusin, että joka aamu, kun näin tämän lahjan taloni ulkopuolella, se ei ollut minulle.
Se oli jollekulle, joka oli asunut täällä aiemmin.
