Kun Carterin perhe päätti remontoida 1920-luvun kotinsa, kukaan ei odottanut yksinkertaisen remontin muuttuvan joksikin täysin erilaiseksi. He olivat äskettäin ostaneet talon – tilavan, korkeine kattoineen ja narisevine puulattioineen, jossa jokaisella laudalla näytti olevan tarina.
Remontin kolmantena päivänä työmiehet huomasivat jotain outoa: makuuhuoneen ja olohuoneen välisessä käytävässä seinä oli tavallista paksumpi. Muutaman kymmenen senttimetrin ero vaikutti merkityksettömältä, mutta rakentajalle se oli epäilyttävää. Perhe päätti tarkistaa tilanteen.
Kun he poistivat rappauskerroksen, he löysivät alta vanhan puupaneelin ja sen takaa laudoitettu oven. Ovessa ei ollut kahvaa, vain jälkiä ruosteisesta lukosta. Äiti, Sarah, muistelee:
”Emme voineet uskoa, että talossamme oli huone, josta kukaan ei tiennyt. Ei suunnitelmissa, ei asiakirjoissa – ei mitään siitä.”
Kun he vihdoin avasivat oven, sisältä leijui pölyinen ja kylmä ilma. Huone osoittautui pieneksi – enintään kuusi neliömetriä. Lattialla seisoi pölyinen pöytä, jolla oli antiikkinen mustepullo, muistikirja ja himmeä lamppu. Seinällä riippui valokuva hymyilevästä naisesta, jonka silmät näyttivät seuraavan heidän jokaista liikettään.
Mutta omituisin asia oli tulossa: kun heidän isänsä sytytti taskulampun ja suuntasi sen nurkkaan, hän näki seinällä lyijykynägraffiteja – kymmeniä nimiä ja päivämääriä lähes sadan vuoden takaa.
Myöhemmin havaittiin, että talo kuului perheelle, jonka nimi oli jo kauan sitten kadonnut paikallisista arkistoista. Mutta yksi seinällä oleva nimi toistui useammin kuin toiset – ja se täsmäsi edellisen omistajan nimeen, joka oli kuollut salaperäisissä olosuhteissa.
Sen jälkeen Carterit eivät ole koskaan sulkeneet ovea tuohon huoneeseen. He sanovat, että joskus yöllä he kuulevat paperin hiljaista kahinaa – aivan kuin joku kirjoittaisi edelleen vanhaan muistikirjaan.
