Aamu alkoi rauhallisesti. Tyhjä tie kaupungin ulkopuolella, ensimmäiset auringonsäteet, kastepisarat tienvarren ruohossa. Valvontakamerat tallensivat tavallista: autoja, harvoja jalankulkijoita, hiljaisuutta.
Kunnes hän ilmestyi.
Kuvissa näkyy: tien reunasta juoksee koira. Laiha, likainen, takkuinen turkki, revennyt kaulapanta ja varuillaan olevat silmät. Se syöksyy tielle kuin paniikissa.
Ensimmäinen auto jarruttaa äkillisesti, toinen väistää sivuun. Ihmiset huutavat, tööttäävät, joku ottaa jo puhelimen esiin, luullen koiran seonneen. Mutta koira ei lähde. Se haukkuu, juoksee kaistojen väliä eikä päästä yhtäkään autoa lähelle.
Muutaman sekunnin kuluttua se pysähtyy — keskelle tietä, hopeanvärisen sedanin eteen — ja haukkuu vielä kovempaa.
Kuljettajat nousevat ulos, ärtyneinä.
— Viekaa se pois tieltä! — joku huutaa.
— Se puree kohta jonkun! — toinen sanoo.
Mutta koira ei liiku. Se murisee ja katsoo auton alle.
Mies astuu lähemmäs, kumartuu — ja hypähtää heti taaksepäin.
Auton alla, vain muutaman sentin päässä renkaasta, makaa lapsi.
Poika, käärittynä peittoon, naarmuja kasvoissaan, silmät suljettuina.
Muutamassa sekunnissa selviää: tämä ei ole sattumaa.
Hieman kauempana tiellä — onnettomuuden jälkiä. Kaadettu lastenvaunu, rikkoutunut aita. Nainen — äiti — huutaa, etsii poikaansa paniikissa, tietämättä että tämä oli vierinyt ajoradalle.
Jos koira ei olisi juossut tielle juuri silloin, ensimmäinen auto ei olisi ehtinyt pysähtyä.
Kun pelastajat saapuivat, he vetivät pojan esiin — hän hengitti.
Koira seisoi vieressä, vapisi, liikkumatta, kunnes lapsi annettiin lääkäreille. Sitten se vain istui tien reunalle ja katsoi kauas, kuin tietäen, että sen tehtävä oli täytetty.
Myöhemmin selvisi: koira oli elänyt alueella yli vuoden. Ihmiset sanoivat, että se ilmestyi tälle tielle joka aamu, makasi reunassa ja seurasi autoja.
Sitten eräs nainen tunnisti sen. Se oli hänen veljensä koira, joka oli kuollut tässä onnettomuudessa kaksi vuotta aiemmin.
Nyt se asuu sen perheen luona, jonka lapsen se pelasti.
Poika kutsuu sitä nimellä Sky, koska hänen mukaansa “se tuli suoraan taivaasta.”
Ja aina, kun perhe ajaa tuota tietä pitkin, Sky nostaa päänsä — aivan kuin tarkistaakseen, että tie on yhä turvallinen… eikä kukaan enää loukkaannu.
