Jono supermarketissa eteni hitaasti. Ihmiset olivat väsyneitä — jotkut mutisivat, toiset selasivat puhelintaan. Kassa — nuori nainen, kirkkaanpunaisissa huulissa ja ärtyneellä äänellä — skannasi ostoksia nopeasti, melkein heittäen ne läpi. Oli perjantai-ilta, ja kassa helisi kolikoista ja hermoista.
Kun vanhan naisen vuoro tuli, pitkine harmaine takkeineen ja neulotussa barettihatussa, hiljaisuus laskeutui. Hän laski hihnalle vain muutaman tavaran: leivän, voipaketin, hiukan viljaa ja maitopullon. Hän avasi kukkaronsa ja alkoi laskea kolikoita, yksi kerrallaan, vapisevin sormin.
— Voisitko vähän nopeammin? — sanoi kassaneiti kärsimättömästi.
— Anteeksi, kultaseni, näen huonosti… — vastasi nainen hiljaa.
Jono liikahti. Joku huokaisi, joku hymähti. Kassaneiti pyöräytti silmiään ja sanoi kovalla äänellä:
— Tietysti! Teillä vanhoilla on aina jotain puuttumassa! Ehkä laskisit rahat kotona etkä täällä kaikkien edessä?
Vanhus punehtui häpeästä.
— Anteeksi, minulta puuttuu vähän… jätän voin, käy se? — kuiskasi hän.
Kassaneiti huokaisi ja työnsi voin sivuun.
— Seuraava! — sanoi hän jyrkästi.
Vanhus kokosi ostoksensa ja lähti hitaasti kohti uloskäyntiä.
Mutta ennen kuin seuraava ehti tiskille, syvä miesääni rikkoi hiljaisuuden:
— Tiedätkö, kenet juuri nöyryytit?
Kassaneiti nosti katseensa. Hänen edessään seisoi mies univormussa — parransänki, väsynyt ilme, silmissä sekä surua että voimaa.
— Hän on äitini, — sanoi mies. — Hän työskenteli tässä kaupassa kaksikymmentä vuotta, juuri tällä kassalla, kunnes sairastui. Ja tiedätkö mitä? Hän ei koskaan puhunut ihmisille noin.
Kassaneiti kalpeni. Jono hiljeni.
Mies otti lompakkonsa, maksoi äitinsä ostokset ja lisäsi voipaketin mukaan.
— Äiti, odota ulkona, — sanoi hän hiljaa.
Sitten hän kääntyi kassaneidin puoleen:
— Joskus ihmiseltä ei puutu rahaa, vaan vain vähän kunnioitusta.
Vanha nainen kääntyi, kyyneleet silmissä. Hän aikoi sanoa jotain, mutta poika vain hymyili. Ihmiset seisoivat hiljaa, jotkut katsoivat alas, toiset pyyhkivät silmiään.
Kassaneiti istui pitkään paikallaan, katsetta nostamatta. Ensimmäistä kertaa sinä päivänä hän tunsi todellista häpeää.
Ja vanha nainen, poistuessaan kaupasta, puristi poikansa kättä ja kuiskasi:
— Älä suutu, rakas. Tärkeintä on, että olet tässä. Kaikki muu on pikkuseikkaa.
