Anna asui vanhassa talossa kaupungin laidalla. Talo oli hiljainen, naapurit — enimmäkseen iäkkäitä — tunsivat toisensa, mutta keskustelut rajoittuivat sanoihin “hyvää huomenta” ja “millainen sää tänään on.”
Vastapäisellä laskeutumistasanteella asui noin kuusikymppinen mies nimeltä Viktor. Rauhallinen, siisti, tervehti aina, mutta harvoin jäi juttelemaan. Hän lähti aikaisin ja palasi myöhään, usein kauppakassien kanssa.
Eräänä päivänä Anna huomasi, että hän istui pitkään penkillä talon edessä — katsoi vain maahan eikä kiirehtinyt kotiin. Hän meni lähemmäs ja kysyi:
— Onko kaikki hyvin, Viktor?
Mies hymyili väsyneesti.
— Kyllä, olen vain väsynyt. Tiedätkö, kun kotona on hiljaista, ei aina jaksa edes keittää teetä.
Seuraavana päivänä Anna teki borssikeittoa — sakeaa ja tuoksuvaa, kuten hänen äitinsä valmisti. Hän paistoi pihvejä, leikkasi leipää, kattoi pöydän — ja huomasi kaksi lautasta. Hetken epäröinti. Sitten hän soitti numeron, jonka mies oli joskus antanut “varmuuden vuoksi.”
— Viktor, tein borssia — sitä tuli liikaa, en halua heittää pois! Tulethan.
Hän tuli kymmenen minuutin kuluttua — hieman vaivaantuneena, kuin olisi ensimmäistä kertaa kylässä. Istuuduttuaan hän kiitti, mutta ei aloittanut heti syömistä.
Anna hymyili:
— Se jäähtyy muuten!
Mies otti lusikan, maistoi — ja jähmettyi.
— Tiedätkö, — hän sanoi hiljaa, — en ole syönyt kotiruokaa kahteen vuoteen. Vaimoni kuoleman jälkeen olen elänyt voileivillä ja pussikeitolla… Mutta tämä — tämä tuoksuu kodilta.
Anna laski katseensa ja esitti oikaisseensa pöytäliinaa. Ilta kului rauhallisesti: he muistelivat nuoruuttaan, elokuvia, naapureita. Kun Viktor lähti, hän jätti pöydälle pienen neilikkakimpun.
Siitä lähtien Annan asunnossa tuoksui sunnuntaisin illalliselta — ja pöydällä oli aina yksi ylimääräinen lautanen.
