Kun Prahasta saapunut lento laskeutui Lyoniin, terminaali oli täynnä — lasten huutoja, matkalaukkujen kolinaa, kuulutuksia kolmella kielellä. Élise seisoi matkatavarahihnan vieressä, väsyneenä yölennoista. Hänen laukkunsa oli tavallinen — harmaa, sinisellä tarralla ja vanhoilla matkatarrojen jäljillä. Kun hihna hidastui, hän näki samanlaisen, tarttui siihen ja lähti nopeasti ulos.
Kotona, avatessaan sen, hän ymmärsi heti: se ei ollut hänen.
Villapaidan ja kameran sijaan laukussa oli siististi taiteltuja miesten paitoja, italiankielinen kirja ja laatikko, jossa luki ”Non aprire” — ”Älä avaa.”
Hän epäröi hetken, sitten nosti kannen varovasti.
Sisällä — vanhoja kirjeitä sidottuna narulla ja valokuva naisesta ja lapsesta. Takana — teksti: ”Pariisi, 1984.”
Sen alla lyhyt viesti:
”Uskoin aina, että löytäisit tämän jonain päivänä.”
Élise ei voinut vain sulkea sitä. Hän löysi nimen tarrasta — Lorenzi, M. — ja soitti lentoyhtiöön.
Parin tunnin kuluttua hän sai puhelinnumeron.
Hän soitti — mies vastasi heti, ääni rauhallinen mutta liikuttunut.
— Anteeksi… taisin ottaa teidän laukun, hän sanoi.
— Jos löysitte laatikon… — keskeytti mies. — Silloin kohtalo halusi muistuttaa.
He tapasivat kahvilassa rautatieaseman vieressä.
Kun mies saapui, hänellä oli käsissään vanha valokuva — sama nainen, sama lapsi. Hän kertoi, että hänen äitinsä oli säilyttänyt nämä kirjeet koko elämänsä, ja laukku oli ollut hänen viimeinen lahjansa ennen kuolemaa.
Élise antoi hänelle laatikon. Mies kiitti, ja heidän välilleen laskeutui hiljaisuus — ei kiusallinen, vaan lämmin ja inhimillinen.
Kun hän palasi kotiin, puhelimen näyttöön ilmestyi viesti:
”Kiitos. Sinun ansiostasi muistin, että muistolla on ääni.”
