Marian ompelimo sijaitsi vanhassa talossa, jonka rappaus oli lohkeillut ja jonka kyltti oli lähes haalistunut ajan myötä. Hän oli työskennellyt siellä kaksikymmentä vuotta — tunsi jokaisen lattian halkeaman ja asiakkaidensa tavat. Ihmiset toivat hänelle paitsi vaatteitaan myös muistojaan. Joskus he toivat vanhoja vaatteita vain, jotta joku koskisi niihin — että ne “heräisivät eloon”.
Sinä aamuna Maria istui ompelukoneensa ääressä, kun ovi kilahti hiljaa ja noin viisikymppinen nainen astui sisään. Hänen käsissään oli siististi taiteltu paketti.
— Hyvää päivää. Minulle kerrottiin, että voitte korjata vanhan mekon. Se kuului äidilleni, en halua, että se katoaa.
Hän levitti mekon — harmaan, vahvan, yksinkertaisen leikkauksen, käsin ommellun helman. Maria ymmärsi heti: se ei ollut halpa vaate. Sitä oli pidetty huolella, ei juhlia varten, vaan “elämää varten” — sen huomasi huomaamattomista paikoista tehdyistä korjauksista.
— Totta kai, katsotaan, Maria sanoi. Kangas on vielä vahva. Vain vuori täytyy vaihtaa, näettehän, langat murenevat jo.
Hän vei mekon kotiin — ompelimossa tuli illalla liian kuuma. Hän levitti sen pöydälle, sytytti lampun, otti sakset ja alkoi varovasti purkaa vuorikangasta.
Kun hän pääsi vasemman sivusauman kohdalle, sakset osuivat johonkin kovaan. Ensin hän luuli sen olevan nappi, mutta saumasta putosi pieni kangaskäärö. Hän avasi sen varovasti — ja hänen kämmenellään välkähti ohut kultainen sormus.
Sen sisäpuolelle oli kaiverrettu: “Aina vierelläsi.”
Maria istui ja katsoi pitkään sormusta kädessään. Kuinka monta vuotta se oli maannut siellä, ommeltuna vuorin sisään? Kuka sen oli piilottanut? Miksi? Hän käänsi mekon ympäri ja huomasi, että sauma oli ommeltu hieman eri tavalla — kiireisen mutta lempeän käden jälki.
Seuraavana päivänä nainen tuli hakemaan mekkoa. Maria otti sormuksen pienestä rasiasta ja ojensi sen hiljaa.
Nainen ei heti ymmärtänyt — sitten hänen sormensa vavahtivat, ja silmät täyttyivät kyynelistä.
— Tämä on isäni sormus. Hän katosi, kun olin lapsi. Äitini ei koskaan kertonut, mitä tapahtui. Luulin, että se oli kadonnut ikuisesti.
He seisoivat pitkään hiljaisuudessa. Nainen silitti kangasta sormillaan, kuin yrittäen muistaa, miltä mekko oli joskus tuoksunut — kodilta, lämmöltä, äidin käsiltä.
Kun hän lähti, Maria istui pitkään ompelukoneensa ääressä. Kone oli hiljaa, lamppu surisi pehmeästi ja ulkona tuuli havisi.
Hän ajatteli: joskus esineet elävät ihmisiä pidempään — koska niihin on ommeltu ei lankaa, vaan muistoja.
