Kun Dominique palasi äitinsä vanhaan asuntoon, ilma tuntui liikkumattomalta. Kaikki oli juuri niin kuin hän oli jättänyt: kuppi ikkunalaudalla, vanha nojatuoli television vieressä, perhekuva seinällä. Hän ei pitkään aikaan uskaltanut alkaa käydä tavaroita läpi. Kaikki tuntui liian henkilökohtaiselta — kuin koskettaisi menneisyyttä, joka vielä hengittää.
Hän aloitti vaatekaapista — vanhasta, narisevasta, laventelin tuoksuisesta. Sisällä oli huolellisesti taiteltuja mekkoja, nappilaatikko ja valokuvia kellastunut albumi. Mutta aivan alhaalla, villapinojen takana, hän huomasi pienen puurasian. Pienen, kuluneella kuviolla, lukittuna pienellä lukolla.
Avaimen hän löysi myöhemmin — äitinsä ompelurasiasta lankarullien ja neulojen joukosta. Lukko naksahti auki, kansi avautui.
Sisällä oli kirjeitä. Siististi sinisellä nauhalla sidottuja. Ja päällä — valokuva, jossa nuori nainen hymyili pitäen kädestä miestä, jota Dominique ei ollut koskaan nähnyt.
Hän avasi nauhan ja alkoi lukea. Ensimmäinen kirje oli päivätty kaksikymmentä vuotta ennen hänen syntymäänsä.
”Rakkaani, odotan yhä. Kukaan ei tiedä, että olet olemassa. Säilytän kirjettäsi kuin hengitystä.”
Dominique luki, ja jokaisella rivillä avautui osa äidin elämästä, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Rakkaus, jonka tämä oli kantanut vuosikymmenten halki.
Viimeinen kirje oli lyhyt.
”En kirjoittanut sinulle viimeistä sanaani eläessäni. Mutta ehkä poikani saa joskus tietää, että rakastin.”
Hän istui lattialla, kirjeet käsissään, ja tunsi, kuinka mennyt ja nykyinen sulautuivat yhdeksi hetkeksi.
Nyt tuo laatikko seisoo hänen kotonaan — ei salaisuutena, vaan muistutuksena siitä, että jokaisella äidillä on tarina, jota hän kantaa sydämessään elämänsä loppuun asti.
