Kun Anna Miller muutti miehensä äidin taloon, hän yritti olla kohtelias, hiljainen ja kiitollinen. Kuudes raskauskuukausi, uusi maa, uusi perhe — kaikki tuntui uuden elämän alulta. Mutta jo ensimmäisistä päivistä lähtien Anna tunsi: hän oli täällä vieras — eikä toivottu sellainen.
Lukaksen äiti Margaret oli määrätietoinen nainen, tottunut komentamaan. Hän ei sietänyt, että joku rikkoi hänen järjestyksensä, varsinkaan ulkopuolinen.
— Tekisi edes jotain, kun kerran elää minun kustannuksellani, — hän tokaisi kovaan ääneen.
Anna nousi joka aamu ensimmäisenä. Hän pesi lattiat, valmisti aamiaisen, pesi pyykit. Hänen vatsansa pyöristyi, mutta Margaret ei näyttänyt huomaavan.
— Raskaus ei ole sairaus, — hän sanoi kylmästi. — Meidän aikanamme naiset työskentelivät viimeiseen asti.
Lukas ei puuttunut asiaan. “Älä ota sitä sydämeesi, äiti on vain tiukka,” hän sanoi. Mutta sanat eivät lohduttaneet, kun Anna kuuli joka päivä: “loinen, laiska, rahan tuhlaaja.”
Eräänä aamuna, valvotun yön jälkeen, Anna pyörtyi keittiössä. Margaret vain pyöräytti silmiään:
— Näyttelee, ettei tarvitsisi tehdä mitään.
Onneksi naapuri kuuli melun ja soitti ambulanssin. Klinikalla lääkärit sanoivat suoraan: hänen täytyy levätä. Stressi oli vaarallista lapselle. Anna itki. Hän pelkäsi palata paikkaan, jossa häntä nöyryytettiin joka päivä. Mutta lääkäri sanoi hiljaa:
— Joskus on suojeltava paitsi itseään, myös sitä, joka on sisälläsi.
Seuraavana päivänä Anna palasi kotiin — mutta ei yksin. Hänen kanssaan tuli pukumies — perhejuristi.
Margaret ei ehtinyt sanoa sanaakaan. Juristi esittäytyi rauhallisesti ja laski asiakirjat pöydälle.
— Rouva Miller, tässä talossa asuu raskaana oleva nainen, joka on lain mukaan avioliitossa poikanne kanssa. Lain mukaan kaikki paine, joka uhkaa hänen terveyttään, on psykologista väkivaltaa. Meillä on lääkärintodistus ja todistajien lausunnot.
Margaret kalpeni. Lukas seisoi hiljaa.
— Jos tämä toistuu, olemme pakotettuja viemään asian oikeuteen, — juristi sanoi.
Hiljaisuus riitti muuttamaan kaiken.
Viikkoa myöhemmin anoppi pakkasi tavaransa ja “meni ystävän luo vähäksi aikaa”.
Sen jälkeen sana “loinen” ei enää kuulunut talossa. Anna synnytti terveen pojan — ja uuden, rauhallisen elämän.
