Se oli tavallinen päivä Münchenin lentokentällä.
Turvatarkastuksen jono eteni hitaasti. Ihmiset haukottelivat, asettivat matkalaukkuja hihnalle, tarkistivat passeja. Kaikki oli rauhallista, kunnes iäkäs nainen astui portille — pieni, harmaassa takissa, huivi siististi sidottuna leuan alle. Kasvot väsyneet, mutta silmissä lempeyttä.
— Vain ruokaa tyttärelleni, — hän sanoi hiljaa englanniksi aksentilla, asettaen vanhan matkalaukkunsa hihnalle.
Kun laukku kulki röntgenin läpi, operaattori rypisti kulmiaan. Kuvassa näkyi säännöllisiä viivoja — liian täydellisiä ollakseen vain ruokaa. Nainen pyydettiin sivuun.
Hänen kätensä vapisi, mutta ääni pysyi tyynenä:
— Vannon, ettei siellä ole mitään kiellettyä.
Esimies tuli paikalle. Lukko napsahti, kansi aukesi.
Ylhäällä — ruoka, purkit, leipä. Alhaalla — kangas. Ja sen alla jotakin raskasta, vanhaan lakanaan käärittynä.
Kun upseeri nosti reunaa, koko sali hiljeni.
Se ei ollut metalli — se oli kiveä.
Kivifragmentti, johon oli kaiverrettu kasvoja ja kuvioita, tummunut ajan myötä.
Nainen istahti.
— Se on… mieheni, — hän kuiskasi. — Hän oli arkeologi. Kuoli kaivauksilla kolmekymmentä vuotta sitten. Tuon kotiin sen, mitä hän jätti jälkeensä.
Tarkastus kesti tunnin. Ei salakuljetusta, ei rikettä — vain tuhansia vuosia vanha kivi.
Lähtöportilla hän kääntyi ja sanoi:
— Joskus epäilyttävältä näyttävä asia vain säilyttää jonkun rakkauden.
Kun hän poistui, upseeri jäi katsomaan röntgenruutua.
Se tuttu harmaa siluetti ei enää näyttänyt uhkaavalta — vaan inhimilliseltä.
