Kahvila oli melkein tyhjä. Syysaamu, tuoreiden kahvipapujen ja märän asfaltin tuoksu.
Tiskin takana seisoi nuori tarjoilija — puhelin kädessä, väsynein kasvoin. Hän pyyhki pöytiä hajamielisesti ja huokaili.
Ovi kilahti, ja sisään astui vanha nainen. Pieni, kumara, kuluneessa takissa ja vanhassa huivissa.
— Hyvää huomenta, — hän sanoi hiljaa. — Voisinko vain hetken istua?
Tarjoilija katsoi ylös ja vastasi kylmästi:
— Tilatkaa ensin jotain. Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä.
Nainen epäröi, katsoi tyhjiä pöytiä.
— Minulla ei ole tarpeeksi rahaa. Toin eilen pullia työmaalle pojille… tänään olen vain väsynyt.
Tarjoilija risti kätensä ja sanoi kovaan ääneen:
— Meillä ei syödä ilmaiseksi, mummo! Jos haluat levätä, mene puistoon!
Ääni kantautui läpi kahvilan. Kaksi asiakasta kääntyi katsomaan.
Nainen laski päänsä ja lähti ovelle.
— Anteeksi, — hän kuiskasi.
Silloin mies ikkunapöydästä nousi. Hän otti setelin ja sanoi rauhallisesti:
— Tarjoilija, toisitko aamiaisen ja kahvin tälle naiselle. Minä maksan.
Tarjoilija punastui. Nainen katsoi häntä hämmästyneenä.
— En voi ottaa vastaan… — hän sanoi.
— Voitte, — vastasi mies lempeästi. — Te pelastitte aikoinaan veljeni.
Tarjoilija jähmettyi.
— Veljenne?…
— Kyllä. Työskentelitte sairaalassa, kun hän joutui onnettomuuteen. Jäitte hänen luokseen koko yöksi. Muistan kasvonne.
Naisen silmiin nousi kyyneleitä.
— Voi taivas… kuinka monta vuotta…
Mies hymyili.
— Nyt on minun vuoroni auttaa teitä.
Kahvila hiljeni. Jopa kahvikone tuntui pysähtyvän.
