Tie oli melkein tyhjä. Aurinko paistoi suoraan tuulilasiin, asfaltti kiilsi kuumuudessa ja musiikki autossa peitti kaiken muun. Aleksei kiirehti — tapaamisia, puheluita, asioita. Hän ajoi hermostuneena, ärsyyntyen jokaiseen hitaampaan autoon edessään.
Yhtäkkiä takana syttyivät vilkkuvalot. Ambulanssi. Sireeni halkoi ilman, pyytäen tietä. Aleksei vilkaisi peiliin ja puri huuliaan.
— Aina teidän on kiire, — mutisi hän ja kääntyi jyrkästi eteen, leikkasi ambulanssin.
Ambulanssin kuljettaja jarrutti voimakkaasti, auto heilahti — hetken näytti, että se kaatuu. Mutta se pysyi tiellä. Aleksei vain hymyili ja painoi kaasua.
Hän ei nähnyt kasvoja kuljettajan vieressä.
Hän ei kuullut lääkärin hätääntyneitä sanoja, kun tämä yritti pitää tipan paikoillaan.
Hän ei huomannut paareilla olevaa kättä, joka heikosti nousi — kuin joku taistelisi vielä hengestään.
Seuraavana päivänä hän heräsi kuten aina. Laittoi television päälle, otti kahvia ja selasi uutisia.
Ja yhtäkkiä — kuva. Tie. Sama tie. Sama ambulanssi.
Otsikko: “Ambulanssi ei ehtinyt sairaalaan. Potilas kuoli matkalla.”
Hän kurtisti kulmiaan. Jokin puristi rintaa. Hän selasi eteenpäin — ja jähmettyi.
Nimi. Ikä. Valokuva.
Kuvassa harmaahiuksinen mies, tuttu hymy, silmät joita hän ei ollut nähnyt vuosiin. Hänen isänsä.
Isä, jonka kanssa hän ei ollut puhunut riidan jälkeen.
Isä, jota hän oli luvannut käydä katsomassa “viikonloppuna”.
Isä, jota kuljetti se sama ambulanssi, jolle hän ei antanut tietä.
