Kesäpäivä oli lämmin ja tie lähes tyhjä. Pienen kaupungin laidalla vanha nainen istui tien reunassa. Hänen edessään oli laatikko, jonka päällä oli kirjottu liina. Kyltissä luki suurin kirjaimin: “Kotimaisia vihanneksia. Halvalla.”
Autot ajoivat ohi, jotkut pysähtyivät ostamaan kurkkuja tai tomaatteja.
Kun partioauto pysähtyi hänen viereensä, mummo säikähti.
— En ole tässä kauan, pojat, hän sanoi nopeasti. — Tarvitsen vain vähän rahaa lääkkeisiin.
Nuori poliisi hymyili ja katsoi kollegaansa.
— Älkää huolehtiko, mummo, emme aio sakottaa teitä.
He kirjoittivat muistiinpanoja, kun tuuli puhalsi liinan pois. Sen alta vierähti jotakin pyöreää ja painavaa – ei purkki eikä vihannes. Toinen poliisi kumartui, luullen sen olevan vanha punnus. Mutta kun hän nosti sen, hymy katosi.
Se oli ruostunut metallipallo, jossa oli kaiverrettuja merkkejä ja syviä naarmuja. Nainen kalpeni.
— Älkää koskeko siihen, hän kuiskasi. — Se on vanha… löysin sen talon takaa, kun kaivoin penkkiä.
Poliisit katsoivat toisiaan. Ruosteen alta näkyi outoja merkintöjä – ehkä koordinaatteja tai sarjanumero. Toinen heistä tarttui radiopuhelimeen:
— Keskus, tämä on partio kaksikymmentäkaksi. Löysimme mahdollisen sodanaikaisen räjähteen.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin paikalle saapui raivausryhmä. Mummo vietiin autoon ja alue eristettiin keltaisella nauhalla. Tarkastuksen jälkeen asiantuntijat vahvistivat – se ei ollut jäljennös, vaan aito toisen maailmansodan tykistöammus.
Nainen itki katsoessaan vihanneslaatikkoaan:
— Voi hyvä Jumala, luulin sen olevan vain kivi…
Myöhemmin selvisi, että hänen talonsa takana oli kulkenut vanha juoksuhauta. Ammus oli maannut maassa yli seitsemänkymmentä vuotta.
Kun kaikki oli ohi, poliisi, joka oli ensimmäisenä puhunut hänelle, auttoi häntä keräämään tavaransa. Hän otti setelin taskustaan ja laski sen laatikon päälle.
— Lääkkeisiin, kuten lupasimme, hän sanoi.
Mummo hymyili heikosti:
— Kiitos, poikani. Kuka olisi uskonut, että vihannekset voivat joskus maksaa elämän.
