Se oli tavallinen päivä, kuten sadat muutkin.
Supermarketin lämmin ilma sekoittui leivän, kahvin ja pesuaineen tuoksuun.
Ihmiset kiirehtivät — jotkut valittivat hinnoista, toiset tuijottivat väsyneinä puhelimiaan.
Kassa jono eteni hitaasti, säkkien kahistessa.
Hän seisoi viimeisenä. Nuori, raskaana, kasvot väsyneet ja hiki otsalla — ehkä kuumuudesta, ehkä huolesta.
Hihnalla oli tavallisia asioita: leipää, maitoa, vähän hedelmiä ja pienet vauvansukat.
Kassanhoitaja löi tuotteet koneeseen, kunnes kuului merkki — maksukortti hylätty.
— Voisitteko kokeilla uudelleen, hän sanoi värisevällä äänellä.
— Maksu epäonnistui, kassanhoitaja vastasi.
— Ehkä… osittain? hän kuiskasi.
Jonossa tuli hiljaista.
Joku yskäisi.
Hän avasi lompakkonsa, laski kolikot, ja kyyneleet nousivat silmiin.
— Anteeksi… taidan jättää osan, hän sanoi ja siirsi omenat ja sukat sivuun.
Kädet tärisivät, kasvot punoittivat häpeästä ja surusta.
Kassanhoitaja — noin 25-vuotias nuori mies — jähmettyi hetkeksi.
Hän katsoi naista, sitten näyttöä, ja sanoi hiljaa:
— Odottakaa hetki.
Hän otti oman lompakkonsa, maksoi kortillaan ja sanoi vain:
— Kaikki on maksettu.
Nainen nosti katseensa, huulet vapisivat.
— Miksi teitte niin?
Hän hymyili.
— Äitini sanoi aina: jos voit auttaa, auta. Älä odota kiitosta.
Hän oli vaiti.
Kyyneleet valuivat, mutta niissä ei ollut häpeää — vain hiljaista kiitollisuutta.
Jono pysyi hiljaisena.
Joku käänsi katseensa pois, joku hymyili.
Ja nuori mies jatkoi työnsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta ilma kaupassa muuttui.
Lämpimäksi. Eläväksi.
Kuin joku olisi sytyttänyt valon — ei sähköisen, vaan inhimillisen.
