Jono supermarketissa liikkui hitaasti. Ihmiset olivat väsyneitä — toiset katsoivat puhelintaan, toiset siirtelivät tuotteita kädestä toiseen.
Kassan luona seisoi nuori nainen — kuluneessa takissa, vanhoissa kengissä ja sotkuisin hiuksin. Ei meikkiä, vain väsymystä ja epävarmuutta silmissä.
Hänellä oli vain muutamia tuotteita — leipää, maitoa, hieman riisiä ja omenoita.
Kun hänen vuoronsa tuli, hän otti vanhan lompakkonsa ja kysyi hiljaa:
— Anteeksi, jos rahat eivät riitä, voinko jättää jotain pois?
Kassatyöntekijä, nuori ja itsevarma, nauroi kovaan ääneen:
— No johan nyt! Pitäisikö antaa alennus säälistä?
Jotkut jonossa hymähtivät.
Nainen punastui, laski katseensa.
— Anteeksi… minä vain… — aloitti hän, mutta ääni värisi.
Hän laski kolikot — puuttui muutama sentti.
— Ottakaa omenat pois, kiitos, — sanoi hän hiljaa.
Kassatyöntekijä pyöräytti silmiään ja huudahti:
— Kuulitteko? Ei ole varaa omenoihin!
Silloin takaa tuli mies — työvaatteissa, kädet likaiset kuin juuri rakennustyömaalta.
Hän laski setelit hihnalle ja sanoi rauhallisesti:
— Kaikki, mitä naisella on, minä maksan.
Kassatyöntekijä jähmettyi.
— Tunnetteko te hänet?
— Kyllä, — vastasi mies. — Hän on lääkäri, joka pelasti poikani kuukausi sitten.
Jono hiljeni.
Nainen nosti katseensa ja sanoi hiljaa:
— Tein vain työni.
— Nyt on minun vuoroni, — sanoi mies lempeästi hymyillen.
Kukaan ei nauranut enää. Kun nainen astui ulos, sade oli lakannut ja aurinko pilkahti pilvien takaa — kuin muistuttaen, että oikeudenmukaisuus on yhä olemassa.
