Aamu alkoi rauhallisesti.
Aurinko nousi kukkuloiden takaa ja levitti kultaisia säteitä ruoholle.
Ilmassa tuoksui heinä ja kostea maa, lammelta puhalsi viileä tuuli.
Hän astui pihalle kuten aina — vanha paita päällä, höyryävä teekuppi kädessä,
ja huikkasi vuohelle:
— No niin, Belka, mennäänkö?
Vuohi tuli ulos navetasta, pudisti päätään, kello helähti.
Se kulki aina hänen perässään — rauhallisesti, arvokkaasti, aivan kuin olisi ymmärtänyt jokaisen sanan.
Hän silitti sen kaulaa ja hymyili:
— Viisas olet, vaikka itsepäinen.
Talon takana oleva puutarha oli kevyen sumun peitossa.
Vanhassa omenapuussa oksat notkuivat hedelmien painosta.
Hän astui lähemmäs asettaakseen tikkaat,
mutta huomasi, että Belka oli jähmettynyt.
Korvat pystyssä, katse suunnattuna ylös latvaan.
Hän ei ehtinyt ymmärtää mitään.
Vuohi syöksyi eteenpäin ja löi häntä voimakkaasti kylkeen.
Hän horjahti taaksepäin —
ja samassa puu rusahti.
Ääni oli lyhyt, kuin laukaus.
Rungon murtuessa oksat räsähtivät ja omenat putosivat maahan.
Hän makasi ruohossa, sydän hakkasi hurjasti.
Belka seisoi vieressä, puhalsi raskaasti ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Hän silitti vuohta päähän, vieläkin epäuskoisena.
— Sinä… tiesitkö?
Vuohi räpäytti silmiään ja painoi kuononsa hänen kämmenelleen, kuin sanoakseen, että kaikki on hyvin.
Ilmassa tuoksui mehu, murskatut omenat ja elämä.
Kevyt tuuli heilutti pudonneita lehtiä, aurinko leikki sen turkissa.
Hän istui ja ajatteli — joskus pelastus tulee kavioiden ja ruohon tuoksun mukana.
Siitä päivästä lähtien hän ei enää koskaan korottanut ääntään Belkalle.
Ja aina kun hän kuuli kellon kilinän,
hänen sisällään kaikui tuo aamun räsähdys —
ja kiitollisuus, jota ei voinut pukea sanoiksi.
