Lumimyrsky alkoi yllättäen.
Tuuli pyöritti lunta, se narskui askelten alla, ja harvat ohikulkijat kiirehtivät suojaan.
Nainen oli matkalla kotiin työvuoron jälkeen — väsynyt, jäässä, laukku kädessä ja lämmin huivi, joka tuoksui kodilta.
Pysäkillä, roskiksen vieressä, istui vanha mies.
Hänellä oli ohut takki, repeytyneet kengät, kädet taskuissa värisemässä.
Kasvot olivat lumen peitossa, katse alaspäin, huulet siniset. Kukaan ei pysähtynyt.
Nainen kulki pari askelta ohi… mutta pysähtyi.
Tuuli löi kasvoihin, lumi pisti poskia — ja yhtäkkiä hän tunsi häpeää.
Hän palasi, kyykistyi ja riisui huivin kaulastaan.
— Ottakaa tämä, hän sanoi hiljaa. — Se lämmittää edes vähän.
Mies nosti katseensa. Se ei ollut tyhjä — se oli elävä.
Hän yritti sanoa jotain, mutta huulet eivät totelleet. Hän vain nyökkäsi ja puristi huivia rintaansa vasten.
— Kiitos, hän kuiskasi. — Muistan tämän.
Nainen hymyili ja lähti, tietämättä edes hänen nimeään.
Vuosi kului.
Nainen makasi sairaalassa onnettomuuden jälkeen.
Kipu, väsymys, viikko puolivalveilla.
Lääkäreitä, hoitajia, opiskelijoita — kaikki kiireessä.
Mutta eräänä päivänä huoneeseen astui mies valkoisessa takissa. Pitkä, lempeä, rauhallinen.
Hän tuli lähemmäs, sanoi jotain hiljaa hoitajalle ja otti taskustaan siististi pestyn huivin.
Hän asetti sen naisen polville ja hymyili:
— Tämä taitaa olla teidän.
Nainen tunnisti hänet heti — ilman partaa, ilman ryppyjä, ryhdikkäänä.
— Se olet… sinä?
Mies nyökkäsi.
— Silloin olin menettänyt kaiken. Nyt olen löytänyt sen takaisin. Sinun ansiostasi.
Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Mies istui alas ja sanoi:
— Joskus pieni hyvä teko tai pala kangasta voi lämmittää enemmän kuin yhden päivän — koko elämän.
Kun hän lähti, huivi naisen polvilla ei enää tuoksunut talvelta — vaan keväältä.
