Sinä päivänä oli lämmintä ja hiljaista.
Naapurit istuivat penkeillä auringossa, joku leikkasi nurmikkoa, ja vanha herra Hansen seisoi aidan vieressä katsellen maata mietteliäänä.
Kun pihan pojat — Erik, Tom ja Jamie — juoksivat hänen luokseen, hän sanoi:
— Pojat, haluatteko ansaita muutaman kolikon? Autatteko minua kaivamaan kuopan? Istutan puun — se kasvaa ja antaa varjoa teidänkin lapsillenne.
He suostuivat iloisesti.
Maa oli pehmeää ja kosteaa sateen jälkeen. He nauroivat ja juttelivat.
Mutta puolen tunnin kuluttua Erikin lapio kolahti johonkin kovaan — metalliseen.
— Herra Hansen! Täällä on jotain! — hän huusi.
Vanhus tuli lähemmäs, katsoi ja kalpeni.
Hänen kätensä vapisivat. Hän polvistui ja alkoi varovasti poistaa multaa.
Leran alta paljastui metallilaatikko — ruosteinen, mutta tiiviisti haudattu.
— Mikä se on? — Tom kysyi.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen mies kuiskasi:
— Luulin, ettei sitä koskaan enää löydettäisi…
Hän otti taskuveitsen, avasi lukon. Naps.
Sisällä oli nippu kellastuneita kirjeitä, sidottuna narulla, ja pieni puulaatikko.
Kannessa nimi: Louisa.
Pojat katsoivat toisiaan.
Vanhus istui maahan, laatikko käsissään.
— Se oli… kauan sitten, — hän sanoi hiljaa. — Hän asui täällä ennen sotaa. Olimme lapsia. Lupasin säilyttää hänen kirjeensä, enkä näyttää niitä kenellekään niin kauan kuin elän. Silloin se tuntui oikealta… mutta sitten oli liian myöhäistä.
Hän avasi laatikon.
Sisällä oli valokuva nuoresta naisesta valkokauluksisessa mekossa ja pojasta hänen vierellään — hymyilevästä, jonka silmistä tunnisti nuoren Hansenin.
Hiljaisuus. Vain keinun narina aidan takaa.
Mies katsoi poikia ja sanoi:
— No niin… nyt tekin tiedätte.
Hän sulki laatikon, hautasi sen takaisin maahan.
— Istutetaan puu tähän, hän sanoi. — Annetaan sen kasvaa. Antakoon sen muistaa sen, minkä ihmiset haluavat unohtaa.
Muutaman päivän kuluttua maasta nousi pieni vihreä verso.
Ja tuntui kuin ei olisi kasvanut vain puu — vaan kokonainen tarina, liian raskas yhdelle ihmiselle kantaa.
