Sade kaatoi taivaan täydeltä.
Kattoa vasten iskevien pisaroiden ääni sekoittui hänen huutoonsa.
Alex seisoi ovella, kasvot punaisina raivosta, nyrkit puristettuina.
— Siinä oli tarpeeksi, Lena! Lähde! Olen saanut tarpeekseni valituksistasi!
Nainen seisoi kynnyksellä, lapsi sylissään.
Takki märkä, hiukset kasvoilla, katse tyhjä.
— Alex, ole kiltti… lapsi palelee, hän sanoi hiljaa.
— Minua ei kiinnosta! — hän huusi. — Mene mihin haluat, kunhan olette poissa!
Ovi paiskautui kiinni.
Ulkona, sateessa, nainen ja lapsi seisoivat märän matkalaukun vieressä.
Poika itki, ja Lena silitti hänen päätään:
— Kaikki järjestyy, kulta. Me pärjäämme.
Seuraavana päivänä heidän kuvansa ilmestyi verkkoon — nuori äiti sateessa, lapsi sylissään.
Kuvatekstissä luki: “Joskus naisen voima ei ole jäämisessä, vaan lähtemisessä.”
Kuva levisi nopeasti.
Ihmiset jakoivat, tarjosivat apua.
Joku tunnisti Lenan.
Alex heräsi puheluihin.
— Onko tuo sinun vaimosi kuvassa?
Hän avasi linkin — ja jäi tuijottamaan.
Lena seisoi sateessa, märkä mutta arvokas.
Ei murtunut, ei heikko.
Kaikki sanat, jotka hän oli huutanut, kaikuivat hänen mielessään kuin kylmä sade.
Hän lähti etsimään häntä, mutta naapuri sanoi:
— Myöhäistä. Hän lähti. Eikä palaa.
Alex seisoi saman sateen alla, jonka alla hän oli hänet karkottanut.
Mutta nyt sade ei enää jäädyttänyt — se vain pesi pois sen, mitä hänestä oli jäljellä.
