Kirpputorilla kadun päässä tuoksui aina pöly, kahvi ja vanha puu.
Siellä myytiin kaikkea — kuluneita kirjoja, vanhoja peilejä, joissa näytti yhä heijastuvan entisten omistajien kasvot.
Eräänä kylmänä lauantaina sinne tuli Alex — nelikymppinen mies, väsynyt ja hieman eksynyt eronsa jälkeen.
Hän ei etsinyt mitään erityistä, vain käveli, kuin etsien merkitystä, ei tavaraa.
Hänen huomionsa kiinnittyi vanhaan matkalaukkuun — ruskeaan, metallikulmaiseen, kuluneella kahvalla.
Myyjä, harmaahiuksinen mies villapaidassa, sanoi sen kuuluneen asiakkaalle, joka ei koskaan palannut.
— Kunnon tavaraa, — sanoi hän hymyillen. — Valmistettu kuusikymmentäluvulla. Sellaisia ei enää tehdä.
Alex nosti sen — se oli yllättävän painava.
Hän osti sen, ehkä vain koristeeksi tyhjään asuntoonsa, jossa askeleiden kaiku vielä vastasi yksinäisyyteen.
Kotona hän asetti laukun pöydälle.
Toinen lukko aukesi helposti, toinen ei.
Pienen taistelun jälkeen kuului naksahdus — ja huoneeseen laskeutui outo hiljaisuus.
Sisällä oli nippu kirjeitä, siististi sidottuna nauhalla.
Kellastuneita kirjekuoria, haalistuneita postimerkkejä, kaunis käsiala.
Niiden alla nahkainen valokuva-albumi.
Ensimmäisellä sivulla nuori nainen, lämmin hymy kasvoillaan.
Alla luki: “Emily, 1963.”
Alex sytytti lampun ja alkoi lukea.
Kirjeet oli osoitettu miehelle nimeltä Thomas.
Ne alkoivat sanoin “My dearest love…” ja päättyivät: “I’ll wait for you, no matter what happens.”
Rakkautta, eroa, sotaa, toivoa.
Viimeinen, vuodelta 1967, kertoi, että hän lähtee — koska ei enää jaksa odottaa.
Laukun pohjalla oli pieni kirjekuori, jossa kultainen ketju ja sydämenmuotoinen medaljonki.
Sisällä miehen kuva — ja junalippu, jota ei koskaan käytetty.
Alex ei nukkunut sinä yönä. Hän tunsi, että nämä kirjeet olivat löytäneet hänet tarkoituksella.
Seuraavana päivänä hän alkoi etsiä Emilyä ja Thomasta.
Viikkojen tutkimus — arkistot, lehdet, vanhat osoitteet.
Kunnes eräänä päivänä hän sai viestin naiselta nimeltä Sarah:
“Ne olivat vanhempani. Äitini kuoli viime vuonna. Hän puhui aina siitä matkalaukusta ja sanoi, että menetti sen mukana osan itseään.”
Viikkoa myöhemmin Sarah tuli.
Kun Alex ojensi laukun, hän puhkesi itkuun.
— Et arvaa, — hän sanoi, — kuinka kauan olen etsinyt tätä.
Ennen lähtöään hän antoi Alexille pienen kirjekuoren.
Sen sisällä oli yksi Emilyn kirjeistä:
“Jos joku joskus löytää tämän, muistakoon: rakkaus ei kuole. Se vain odottaa, että joku kuulee sen.”
Siitä lähtien laukku seisoi Alexin olohuoneessa — tyhjänä, mutta täynnä merkitystä.
Joskus elämän muuttamiseen riittää vain se, että uskaltaa avata lukon, jota kukaan ei ole uskaltanut koskea.
