Koulun ruokasalissa oli aina meteliä — naurua, tarjottimia, lusikoiden kilinää.
Mutta kaiken melun keskeltä kuului usein sama nauru — suunnattuna poikaan, joka istui yksin ikkunan ääressä.
Hänen nimensä oli Eli. Pieni, laiha, pörröinen tukka ja liian suuri reppu.
Joka päivä hän toi eväänsä vanhassa maitopurkissa, jonka oli pessyt ja teipannut huolellisesti.
Sieltä hän otti esiin voileivän, omenan ja joskus kuivan leivänpalasen.
— Ihanko totta? Syöt maitopurkista? — pilkkasi yksi vanhemmista pojista. — Teitkö myös haarukan pullosta?
Eli ei vastannut. Hän vain hymyili ja siirtyi kauemmas.
Hän söi hitaasti, pieniä paloja, ja puolet ruoasta hän laittoi varovasti takaisin purkkiin ja sulki sen teipillä.
Aluksi se oli hauskaa. Myöhemmin — totuttua. Kukaan ei kysynyt miksi.
Kunnes eräänä päivänä.
Opettaja piti Elin tunnin jälkeen auttamassa.
Kun he lähtivät, hän huomasi, ettei poika mennyt kotiin, vaan vanhoille varastoille. Uteliaisuus sai hänet seuraamaan.
Puunrakennuksen luona Eli avasi maitopurkin, otti puolikkaan voileivän ja omenan.
Hän koputti ovelle ja sanoi hiljaa:
— Äiti, toin ruokaa ennen kuin se jäähtyi.
Väsynyt, peittoon kietoutunut nainen tuli ulos. Hän näytti sairaalta.
Eli ojensi hänelle ruoan ja hymyili:
— Tänään saatiin pastaa koulussa. Säästin vähän sinulle.
Opettaja seisoi hiljaa.
Seuraavana päivänä ruokasalissa oli outo hiljaisuus.
Kun Eli otti maitopurkin esiin, kukaan ei nauranut.
Yksi pojista asetti mehunsa hänen tarjottimelleen. Toinen laski viipaleen pizzaa viereen.
Eli nosti katseensa ja sanoi hiljaa:
— Kiitos.
Sinä päivänä kukaan ei nauranut.
Sinä päivänä kaikki ymmärsivät, että todellinen voima ei ole siinä, että omistaa paljon,
vaan siinä, että jakaa vähästään — odottamatta mitään takaisin.
