Kun Ben heräsi sinä aamuna, talo oli liian hiljainen.
Hänen sänkynsä vieressä oli tyhjä paikka, jossa Marley — punaruskea koira, jolla oli viisaat silmät — aina nukkui pää pojan jaloilla.
Ovi puutarhaan oli raollaan. Äiti sanoi, että joku oli ehkä unohtanut sulkea sen.
He etsivät koko päivän — kaduilla, puistossa, laittoivat ilmoituksia puihin.
Ben ei pystynyt puhumaan ilman, että kurkkuun nousi pala.
Hän piirsi Marleyn kuvan tussilla ja kiinnitti sen kaikkialle.
Illalla hän istui portin luona ja odotti, kunnes taivas muuttui violetiksi.
Viikko kului.
Toivo alkoi hiipua.
Sitten äiti huusi:
— Ben! Tule heti!
Marley seisoi portilla.
Likainen, väsynyt, mutta heilutti häntäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ben juoksi hänen luokseen, halasi — ja huomasi silloin: kaulapannassa oli kiinni pieni lappu.
Kädet vapisivat, kun hän avasi sen.
Repäistylle vihkolehdelle oli kirjoitettu epätasaisella käsialalla:
“Löysin hänet kaupan luota. Hän saattoi minut kotiin, kun minulla oli paha olla.
Kiitos tällaisesta ystävästä.”
Alla oli allekirjoitus: Lukas, 8 vuotta.
Ben istui pitkään, katsellen viestiä.
Marley laski päänsä hänen polvilleen, ja äiti pyyhki hiljaa kyyneleensä.
Joskus riittää, että on vain läsnä —
vaikkapa vain koirana. 🐾
