Helteä oli niin paljon, että ilma väreili tien yllä. Asfaltti suli, ja pysäkki keskellä maantietä näytti kangastukselta. Lisa palasi kotiin töistä — väsynyt, ärtynyt, haaveili vain kylmästä suihkusta.
Pysäkillä istui nuori mies, noin kaksikymmentäviisivuotias. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoilleen, ja hänen paitansa oli hiestä märkä. Kun Lisa lähestyi, mies nosti katseensa ja sanoi hiljaa:
— Anteeksi… olisiko sinulla vettä?
Lisan laukussa oli melkein täysi pullo. Mutta hän vastasi mekaanisesti:
— Ei, minulla on kiire.
Mies nyökkäsi, loukkaantumatta. Laski vain päänsä ja sulki silmänsä, kuin voimat olisivat loppuneet. Lisa jatkoi matkaa, katsoen tietä. Aurinko häikäisi, hiki valui kaulalle. Hetken kuluttua hän kääntyi — mies istui yhä, liikkumatta.
“Varmaan odottaa bussia,” hän ajatteli ja jatkoi matkaa.
Tunnin kuluttua kotona, sohvalla maatessaan, hän avasi uutiset. Uutisankkuri puhui tasaisella äänellä:
“Tänään iltapäivällä kaupungin lähellä löydettiin mies, joka oli kuollut nestehukkaan. Ensitietojen mukaan hän oli kävellyt kotiin autonsa hajottua.”
Näytöllä näkyi kuva tapahtumapaikasta — sama pysäkki, sama reppu, sama mies.
Lisa tunsi, kuinka ilma katosi hänen keuhkoistaan. Hän pudotti puhelimen, tarttui pöydällä olevaan vesipulloon ja katsoi sitä epäuskoisena. Täysi. Kylmä. Yhä koskematon.
Sinä yönä hän istui pitkään parvekkeella kuunnellen tien huminaa. Hänestä tuntui, että hän kuuli taas jonkun äänen, hiljaisen, lähes kuiskauksen:
— Anteeksi… olisiko sinulla vettä?
