Päivä alkoi kuten tavallisesti. Aurinkoinen puisto, lasten naurua, sorsia veden äärellä. Perheet istuivat nurmikolla, jotkut puhaltelivat saippuakuplia, toiset ottivat kuvia suihkulähteellä. Kaikki oli rauhallista — kunnes lammen keskellä vesi alkoi väreillä.
Aluksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Tuuli, he ajattelivat. Mutta väreily voimistui, muuttui kehiksi. Vesi tärisi, kuin jokin olisi työntänyt sitä sisältäpäin. Pari sorsaa lehahti lentoon, ja silloin kaikki näkivät — jotakin tummaa, kiiltävää ja liukasta nousi hitaasti syvyydestä.
Joku kiljaisi. Pinnalle ilmestyi pitkä, musta muoto — paksu kuin käärme. Se kiemurteli hitaasti, nousten yhä ylemmäs. Ihmiset ponnahtivat seisomaan, jotkut nappasivat lapsensa, toiset juoksivat kohti uloskäyntiä. Nainen huusi:
— Jumala, mitä tuo on?!
Mies veden äärellä yritti lähestyä, mutta “käärme” nykäisi äkkiä — ja vedestä nousi metallinen reuna. Sen jälkeen toinen. Ihmiset jähmettyivät. Se ei ollut elävä olento. Se oli valtava, kaareva pala jotakin vanhaa — kiiltävää metallia, mudan peitossa, halkeamia ja outoja symboleja sivulla.
Joku huusi:
— Se on putki! — mutta ääni värisi. Ei, se oli jotakin muuta.
Kun pelastajat saapuivat, he vetivät esineen rannalle. Paksun mudan alta paljastui kirjaimia:
“USN — DEEP RESEARCH, 1964.”
Tutkijat kiistelivät pitkään. Jotkut sanoivat — osa kylmän sodan aikaisesta vedenalaisesta dronesta, toiset — jotakin, mitä ei olisi pitänyt olla siellä.
Mutta ne, jotka näkivät sen omin silmin, muistivat vain yhden asian: sinä päivänä vesi ei ollut enää koskaan rauhallinen. Vielä kuukausia myöhemmin, kun tuuli kulki pinnan yli, tuntui kuin sen alla jokin liikahti yhä.
