Seisoin lähellä aitausta.
Keskipäivä oli lämmin, aurinko välkkyi lasissa, ja ilmassa tuoksui hattara ja maissi.
Lapset nauroivat, jotkut ruokkivat vuohia, toiset ottivat kuvia papukaijoista.
Kaikki tapahtui yhdessä hetkessä.
Noin nelivuotias poika, sininen hattu päässään, kurotti aidan yli heittääkseen leijonalle lehden.
Kaide horjahti, ja hän putosi — suoraan häkkiin.
Äidin huuto halkaisi ilman.
Ihmiset jähmettyivät, kuin aika olisi pysähtynyt.
Leijona nosti päänsä.
Sen harja heilahti tuulessa, ja meripihkanväriset silmät katsoivat suoraan lapseen.
Kuulin jonkun huutavan: “Turvamiehet!”
Mutta kukaan ei liikahtanut.
Poika istui hiekalla, itkien, ja leijona tuli lähemmäs.
Jokainen askel — kuin sydämenlyönti.
Vieressäni nainen polvistui, kädet ojossa, kuiskaten jotain.
Leijona tuli aivan lähelle, kumartui — ja kaikki haukkoivat henkeä.
Se ei karjunut.
Se vain asettui makaamaan pojan viereen.
Sen valtava tassu kosketti lasta varovasti — ei voimalla, vaan lempeästi, kuin suojellakseen.
Poika lakkasi itkemästä. Hän vain katsoi sitä.
Hetkeä myöhemmin vartijat saapuivat.
He pelkäsivät mennä sisään — mutta leijona ei liikkunut.
Kun yksi miehistä astui sisään köyden kanssa, leijona nousi, astui taaksepäin ja… katsoi meitä kaikkia.
Kuinka se vain ymmärsi.
Äiti halasi poikaansa kyynelten läpi.
Leijona lähestyi kaltereita ja kosketti niitä kuonollaan.
Sen silmissä ei ollut vihaa — vain väsymystä ja ikiaikaista lempeyttä.
Kun kaikki lähtivät, jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa.
Ilmassa tuoksui pöly ja lämpö, jostain kuului lasten naurua.
Mutta sydämeeni jäi hiljaisuus — ja tunne, että olin nähnyt jotain suurempaa kuin eläimen.
