Hän kuuli räjähdyksen.
Ensin hiljainen, ontto isku — kuin joku olisi paiskannut oven kiinni naapuritalossa.
Sitten toinen — kovempi, kaikuineen.
Ikkunat helisivät, ääniaalto kulki seinien läpi.
Hän jähmettyi ikkunan ääreen, kahvikuppi jäi ikkunalaudalle.
Ja yhtäkkiä — sireeni. Huutoja. Savua naapurien katoilla.
Hän juoksi ulos, paljain jaloin, kylpytakissa, tuntematta kylmää.
Ilmassa tuoksui palaneelta, muovilta ja metallilta.
Ihmiset juoksivat kohti savua — jotkut puhelimet käsissään, toiset tyhjillä katseilla.
Jossain lapsi itki. Jossain joku huusi nimeä.
Hän tunsi tuon rakennuksen. Siellä hän työskenteli.
Hänen miehensä.
Puoli tuntia aiemmin hän oli sanonut: “Tulen lounaaksi. Älä huoli.”
Hän ei enää tiennyt, miten olla huolehtimatta.
Puhelin ei vastannut. Kerran. Kaksi. Viisi kertaa.
Verkko ylikuormitettu. Jokainen minuutti tuntui elämää pidemmältä.
Ja sitten — soitto.
Hänen numeronsa.
— Oletko elossa?! — huuto karkasi ennen ajatusta.
Tauko. Kohinaa. Vieras ääni.
— Se ei ole hän. Olen pahoillani.
Maailma hiljeni.
— Olin siellä. Hän auttoi ihmisiä ulos. Pelasti monia. Ja lähti viimeisenä.
Hän seisoi kadulla, itkemättä.
Katsoi vain savua kohti — kuin osa häntä olisi yhä siellä.
Sireenit soivat taas, joku kosketti hänen olkapäätään, mutta hän ei kuullut.
Kaikki katosi — jopa hänen hengityksensä ääni.
Hän seisoi pitkään, kunnes jäi yksin.
Sitten hän lähti kohti rakennusta — hitaasti, kuin tietäen, että hänen piti olla siellä.
Sisäänkäynnillä palomies pysäytti hänet. Hän näytti sormusta, ja mies nyökkäsi.
“Hetki vain,” hän sanoi.
Muutaman tunnin kuluttua he toivat hänen miehensä tavarat — puhelimen, avaimet, kellon.
Puhelin oli rikki, mutta näyttö vilkkui yhä.
Hän painoi nappia.
Viesti.
Lukematon.
Häneltä.
Lähetetty kolme minuuttia ennen räjähdystä.
“Mene ulos. Katso taivaalle. Rakastan sinua.”
Hän seisoi puhelin kädessään ja katsoi ylös — sinne, missä savu hälveni ja kalpea valo nousi.
Ja sen keskellä lensi lintu.
Pieni. Tuhkasta musta. Mutta elossa.
Hän hymyili.
