Se tapahtui varhain illalla, kun aurinko jo painui kohti horisonttia ja lämmin valo levisi veden pinnalle kuin nestemäinen kulta.
Joki virtasi rauhallisesti, hitaasti, heijastaen pilviä, ja ilmassa tuoksui kostea ruoho ja nuori paju.
Kävelin joenrantaa kamera kädessäni — halusin vangita päivän viimeiset säteet.
Yhtäkkiä kuulin loiskahduksen. Terävän, vieraan — kuin joku olisi pudonnut veteen.
Käännyin — ja sydämeni putosi.
Joen keskellä, sameassa vedessä, hohti valkoinen mekko. Oikea morsiuspuku — pitkä, raskas, pitsinen.
Ja sen vieressä — hevonen. Suuri, ruskea, märkä harja valuen, kuin unesta noussut olento.
Se seisoi vesi rintaan asti ja kumartui naisen puoleen. Mekko takertui virtaukseen, kädet tavoittelivat tyhjyyttä.
Vielä hetki — ja virta olisi vienyt hänet. Mutta hevonen astui syvemmälle. Äkisti, kuin päättäen heidän molempien puolesta.
En tiennyt, mistä se oli tullut. Rannalla ei ollut ketään. Vain ääni — hengitys, roiskeet, levottomuus.
Hevonen painautui hänen olkapäätään vasten, työnsi kuonollaan, ja nainen, vapisten, tarttui harjaan.
Kaikki kesti vain muutaman sekunnin. Sitten he nousivat maihin. Hitaasti, kuin toisesta elämästä.
Vesi virtasi alas puvusta, aurinko laski, ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.
Nainen seisoi liikkumatta. Märkä pitsi tarttui ihoon, ja hevonen hengitti vierellä, koskettaen hänen olkapäätään.
He katsoivat toisiaan, kuin kaikki olisi jo sanottu — ilman sanoja.
Muutaman minuutin kuluttua ihmiset saapuivat. Joku huusi, joku itki.
Mutta hän piti yhä kiinni harjasta — kuin ankkurista.
Myöhemmin sain tietää: häitä ei ollut. Sulhanen ei tullut.
Hän oli vain tullut joelle — puvussa, jossa hänen piti sanoa “tahdon”.
Ehkä hän halusi, että joki veisi kaiken mennessään.
Mutta sen sijaan tuli hevonen. Ei tiedetä, kenen se oli tai mistä se tuli.
Omistajaa ei koskaan löydetty.
Siitä lähtien olen usein ajatellut: ehkä jotkut ihmeet vain valitsevat hetkensä.
Kun ihminen on päästänyt kaikesta irti — ja joku tuo hänet yllättäen takaisin elämään.
