Sade oli jatkunut kolme päivää taukoamatta.
Kapean maantien reunassa istui vanha koira — märkä, tärisevä, katse sammuneena. Sen tassut olivat mudassa, turkki takkuinen. Autot ajoivat ohi, mutta kukaan ei pysähtynyt.
Emma huomasi sen ajaessaan kotiin kaupungista.
Autossa tuoksui kahvi ja vastaleivottu leipä — ehkä juuri se lämpö sai hänet pysähtymään.
Hän nousi sateeseen, kumartui.
— Hei… kenen koira sinä olet? — hän kysyi hiljaa.
Koira nosti päänsä ja katsoi häntä, kuin olisi jo tiennyt vastauksen.
Emma vei sen kotiin.
Pesi, harjasi, ruokki.
Se oli rauhallinen — kuin tietäisi palanneensa sinne, minne kuului.
Kolmantena yönä Emma huomasi vanhan kaulapannan.
Metalli oli tummunut, mutta sen alta näkyi kaiverrus.
Hän pyyhki sen varovasti ja luki:
« Martha. Jos löydät hänet — vie hänet kotiin. »
Ja allekirjoitus: « Daniel Brooks. »
Emma jähmettyi. Hän ei voinut unohtaa sitä nimeä.
Kolme vuotta aiemmin Daniel oli ollut hänen sulhasensa.
Ero oli ollut raskas — ilman selitystä, ilman jäähyväisiä.
Hän oli kadonnut äitinsä kuoleman jälkeen. Emma oli etsinyt, mutta turhaan.
Koira makasi hänen jaloissaan ja vinkui hiljaa.
Aamulla Emma lähti ajamaan osoitteeseen.
Talo oli kaupungin laidalla, heinikon peitossa.
Portissa ruostunut lukko.
Mutta ikkunassa — heikko valo.
Hän koputti.
Ovi avautui.
Mies, vanhentunut, väsynein kasvoin, seisoi siinä.
— Emma?.. — hän sanoi hiljaa.
Hän ei saanut sanaa suustaan.
Koira haukahti ja juoksi hänen luokseen.
Daniel polvistui ja halasi sitä.
— Luulin sen kuolleen… kolme vuotta sitten, kun sinä katosit. Etsin sitä — ja sinua.
— Minä? Katosin? Se olit sinä, joka lähdit.
— Minulle sanottiin, että kuolit onnettomuudessa. En voinut jäädä paikkaan, joka muistutti sinusta.
Hiljaisuus täytti huoneen — raskas kuin ilma ennen ukkosta.
Vain sade ja vanhan koiran hengitys.
Emma silitti Marthan kaulapantaa — ja näki sen sisäpuolella kuluneet sanat:
« Hän tuo sinut kotiin. »
