Muistan sen päivän — kirkkaan, lähes tyynen, tuoreen leivän tuoksu leijaili viereisestä leipomosta.
Aurinko siivilöityi supermarketin lasiseinien läpi ja heijastui kiiltävään lattiaan, johon hänen pyörätuolinsa jätti tuskin näkyviä jälkiä.
Anna hymyili aina kassahenkilöille, vaikka nämä eivät häntä huomanneet.
Hän asui yksin, ja tuo kauppa oli hänelle kuin pieni matka elävien maailmaan.
Sinä päivänä hän osti vain muutaman asian — maitoa, omenoita ja kissanruokaa.
Seisoin hänen takanaan jonossa ja näin, kuinka hän taitavasti käytti puhelintaan maksamiseen ja kiitti myyjää.
Mutta sitten — hälytysääni.
Vartija, nuori mies univormussa, astui hänen luokseen ja sanoi jotakin.
En kuullut, mutta hänen hymynsä katosi heti.
— Unohdit maksaa suklaan, — hän sanoi.
— Minkä suklaan? — Anna kysyi hämmentyneenä.
Silloin hän veti laukusta suklaalevyn — siististi pakatun, avaamattoman.
Anna kalpeni.
— Se ei ole minun. En ottanut sitä.
Ihmiset ympärillä pysähtyivät.
Joku kuiskasi: “Niin kaikki sanovat.”
Kassaneiti käänsi katseensa pois, teeskennellen tarkistavansa kuitin.
Näin, kuinka vartija kutsui esimiehen — heidän katseissaan ei ollut vihaa, vain tottumusta.
Heille hän oli jo syyllinen.
Anna yritti selittää, että joku oli ehkä laittanut sen hänen laukkuunsa, kun hän otti tuotteita alahyllyltä.
Mutta sanat katosivat ilmaan — kukaan ei kuunnellut.
Hän tärisi, piteli kiinni pyöristä, kuin yrittäen säilyttää tasapainon maailmassa, jossa sitä ei enää ollut.
Poliisit saapuivat nopeasti.
Kaksi virkapukuista, lyhyet kysymykset, kylmät katseet.
He eivät huutaneet, mutta äänensävy sanoi: “Kaikki on selvää.”
Hän itki hiljaa, kuin anteeksi pyytäen olemassaolostaan.
Näin, kun häntä vietiin ulos käytävää pitkin.
Ihmiset väistyivät, kuin jonkin epämiellyttävän tieltä.
Hän katsoi suoraan eteenpäin — rauhallisesti, väsyneen arvokkaasti.
Ja vasta kun hänen tuolinsa kulki ohitseni, huomasin lattialla kiiltävän pakkauksen — samanlaisen suklaan, joka oli vierinyt hyllyn alle.
Nostin sen ylös.
Mutta kun käännyin — Anna oli jo poissa.
