Puolipäivä oli kirkas ja kultainen.
Joki kimalteli kuin peili, jossa taivas ja valkoinen mekko heijastuivat kulkiessaan hitaasti vanhaa siltaa pitkin.
Koko kylä oli kokoontunut rannalle — kaikki halusivat nähdä, kuinka he kulkevat yhdessä, käsi kädessä.
Sulhanen käveli hieman edellä, johdattaen morsianta varovasti.
Hän pelkäsi katsoa alas — laudat natisivat jalkojen alla,
mutta morsiamen nauru halkoi levottomuuden kuin auringonsäde sumun läpi.
Lapset heittelivät terälehtiä, vanhukset nyökkäsivät rannalta,
ja haitarinsoittaja portilla soitti hiljaa kaikille tuttua sävelmää.
Ilma oli täynnä syreenin tuoksua ja jotain juhlaista, lähes haurasta.
Silta tärisi.
Ensin kevyesti, kuin tuuli olisi kulkenut veden yli.
Sitten — syvästi, kuin sydän, joka ohittaa lyönnin.
Ihmiset jähmettyivät.
Jostain kuului naisen huuto.
Puun räsähdys halkoi ilman, ja samassa hetkessä kaikki pyöri — huntu, kukat, laudat, kädet.
Joki otti heidät hetkessä.
Valkoinen mekko välähti vedessä kuin pilvi ja katosi.
Rannalle jäi vain hiljaisuus, tiheä kuin savu tulipalon jälkeen.
Hän nousi pintaan ensimmäisenä.
Piti kiinni hänen kädestään, mutta virta oli vahvempi.
Hänen huutonsa kaikui pitkään kaislikossa, kunnes muuttui pelkäksi kaiuksi.
Sinä iltana joen yllä paloi valo.
Sanottiin, että hän oli palannut. Hän istui sillan jäänteelle ja sytytti lampun.
Istui pitkään, katsoen veteen, kuin odottaen, että morsiamen hahmo nousisi syvyydestä.
Muutaman päivän kuluttua vesi vei viimeiset laudat.
Mutta joka syksy, kun sumu laskeutuu joen ylle,
ihmiset sanovat näkevänsä valkoiseen pukeutuneen morsiamen kävelevän näkymättömällä sillalla,
ja hänen rinnallaan — miehen, joka pitää hänen kädestään kiinni.
He kulkevat hitaasti, kuin aika itse vielä odottaisi,
että tämä ylitys viimein saisi päätöksensä.
