Se tapahtui kesän aurinkoisimpana päivänä.
Kirkko oli täynnä valoa, kukkia ja musiikkia.
Lasimaalaukset hohtivat punaisina ja kultaisina, ilma tuoksui liljoilta ja kellot soivat kuin taivas itse siunaisi heidän liittonsa.
Hän seisoi alttarin edessä — säteilevän kaunis, hieman kalpea, sormet täristen.
Ympärillä — perhe, ystävät, hymyjä, kameroiden välähdyksiä.
Sulhanen katsoi häntä, liikkumatta. Kaikki oli täydellistä.
Melkein täydellistä.
Minuutti ennen kuin pappi lausui tärkeimmät sanat, hän horjahti.
Ensin hitaasti — kuin olisi vain menettänyt tasapainonsa.
Sitten äkisti — hän kaatui suoraan valkoiselle käytävälle, joka oli täynnä terälehtiä.
Ihmiset huudahtivat.
Jotkut ryntäsivät eteenpäin, toiset jähmettyivät.
Sulhanen seisoi liikkumatta.
Kaikki luulivat sen olevan vain pyörtyminen — liikaa tunteita, lämpöä, jännitystä.
Mutta kun hänet nostettiin ylös, eräs vieras, lääkäri, kalpeni.
— Jumalani… jos hän ei olisi kaatunut juuri nyt, hän kuiskasi, — minuutti myöhemmin olisi ollut liian myöhäistä.
Hänen sydämensä arpi oli revennyt — vanhasta leikkauksesta, josta kukaan ei tiennyt.
Hän oli salannut sen — ei halunnut perua häitä, ei sääliä.
Juuri tämä kaatuminen, tämä hetken pysähdys, pelasti hänet.
Muutamaa viikkoa myöhemmin hän palasi samaan kirkkoon.
Ilman huntua, ilman pukua — vain katsomaan paikkaa.
Hän kuunteli, kun joku soitti urkuja hiljaa.
Ja hymyili.
Hän ei enää halunnut elää täydellisesti.
Hän halusi vain elää.
Ja aina, kun hän kuuli sanan kaatuminen,
hän muisti, että juuri se — antoi hänelle uuden elämän.
