Aurinko virtasi juhlasalin suurista ikkunoista, heijastuen laseista ja kultaisista aterimista. Ilma oli lämmin, tuoksui syreeniltä ja samppanjalta. Oven takaa kuului pehmeää musiikkia, tuskin erottuvasti.
Hän seisoi pöydän vieressä pitkässä valkoisessa mekossa, liikkumatta kuin patsas. Vieraat nauroivat, kilistivät laseja, kuvasivat puhelimilla. Vain sulhanen huomasi, että hänen kätensä vapisivat.
Hän astui keskelle, siihen kohtaan, johon auringonsäde lankesi. Valo osui hänen kasvoilleen, ja kaikki äänet vaikenivat.
”Isä sanoi aina,” hän lausui, ”jos mekko estää sinua elämään — revi mekko, älä elämä.”
Joku hymähti hiljaa, luullen sen olevan vitsi. Mutta hän ei hymyillyt.
Hän kumartui, löysi sivusauman, ja kangas räsähti. Valkoinen silkki repesi siististi, kuin olisi odottanut sitä.
Hiljaisuus muuttui raskaaksi. Jopa viulu oven takana pysähtyi kesken sävelen.
Mekon alta paljastui yksinkertainen, vaalea kangas — vaatimaton, melkein kodikas. Rinnalla — sininen nauha, johon oli kirjottu sana “äidille”.
Vanhus salin perällä peitti suunsa kädellään. Sulhanen seisoi paikallaan, peläten hengittääkään.
Hän riisui kengät, asetti ne viereen ja jäi paljain jaloin seisomaan. Ikkunasta tuleva valo lankesi hänen jaloilleen — kultainen ja lämmin.
”Hän ompeli nopeasti,” hän sanoi hiljaa, ”ja opetti — että on elettävä nopeasti, niin kauan kuin tuntee.”
Joku löi kämmenen pöytään — kuin rytmiä antaen. Toinen nousi, sitten koko sali.
Hän seisoi keskellä, yksinkertaisessa mekossaan ja kirkkailla silmillään. Hänen ympärillään — kymmeniä ihmisiä, jotka nousivat ei käskystä, vaan tunteesta.
Hetkessä ilma värisi valosta ja hiljaisuudesta.
Hän hymyili — ensimmäistä kertaa koko päivänä. Ja kaikki ymmärsivät ilman sanoja.
