Näin sen omin silmin.
Aamu oli kirkas, melkein kesäinen — taivas sininen, kevyt sumu joen yllä, ja aurinko heijastui veteen niin kirkkaasti, että silmiä piti siristää. Sillalla seisoi työmiehiä, ja vähän kauempana tiellä kerääntyi jo autoja — pitkä rivi busseja, täynnä lapsia retkelle luonnonsuojelualueelle. Kukaan ei vielä tiennyt, että kaikki riippui hiuskarvasta.
Sergei seisoi sillan tukipylvään vieressä. Kypärä painunut otsalle, silmät väsyneet mutta tarkkaavaiset. Hän oli insinööri, mutta tänään — enemmän kuin insinööri.
Hänen kätensä vapisivat, kun hän tarkasti halkeamaa metallissa. Ohut, mutta kasvava, kuin elävä.
Sen ei olisi pitänyt olla siinä. Vielä eilen kaikki oli kunnossa. Mutta yön aikana vesi nousi, pylväs painui, ja silta tuntui hengittävän — kuin elävä olento, joka on romahtamaisillaan.
Hän painoi korvansa betonia vasten — ja kuuli syvän, matalan huminan.
— Kaikki pois sillalta, nopeasti! — hän huusi, mutta ihmiset eivät heti ymmärtäneet.
Työmiehet kääntyivät, joku hymyili:
— Sergei, mitä nyt, kohta on lounas!
Mutta hän juoksi jo — ohjauspaneelille, jossa oli laukaisupainike. Hänen oli irrotettava siltaosuus ennen kuin bussijono ajaisi sillalle.
Hän tiesi: jos epäröi minuutinkin — kaikki sortuisi. Vesi, metalli ja kymmenet ajoneuvot katoaisivat alas.
Hän näki ensimmäisen bussin kääntyvän tielle. Valkoinen, sivuilla maalattuja eläimiä, ikkunat kimalsivat auringossa.
Sergei tarttui radioon:
— Pysähtykää! Älkää ajako! — mutta yhteys rätisi, kuin itse ilma olisi vastustanut.
Muistan, miten hän pysähtyi sekunniksi.
Hänen kasvonsa kalpenivat.
Hän ymmärsi, ettei kukaan kuullut.
Silloin hän vain painoi nappia.
Naps — ja valo räjähti ympärillä. Maa tärisi, linnut nousivat ilmaan rannalta, vesi nousi kuin seinä.
Silta romahti kuin korttitalo, raskaasti, hitaasti, jyrinällä, joka viilsi sydämeen.
Kun pöly laskeutui, bussi seisoi kymmenen metrin päässä kuilusta.
Lapset painoivat kasvonsa ikkunoihin, suut auki kuin akvaarion kalat.
Ja Sergei makasi paneelin vieressä. Hänen kasvoillaan — ei pelkoa, ei kipua. Vain hiljaisuus.
Myöhemmin pelastajat sanoivat, että hän ehti. Että jos olisi odottanut vielä viisi sekuntia — kaikki olisi romahtanut.
Seisoin joen rannalla, katsoin vettä enkä voinut uskoa, että ihminen voi tehdä sellaisen päätöksen — tuhota, jotta voisi pelastaa.
Joskus todellinen rakkaus elämään asuu juuri tuossa tuhoamisessa.
