Lunta satoi jo kolmatta päivää.
Tie kylään oli tukossa, ei yhteyttä, vain tuuli kuljetti valkoista pölyä yli peltojen.
Vanha saksanpaimenkoira Max kulki edellä, rinta vasten kinoksia.
Välillä hän kääntyi katsomaan, seuraako isäntä, ja jatkoi sitten eteenpäin.
Isäntä, Peter, veti mukanaan lapion — aikoi raivata tien varastolle.
Mutta yhtäkkiä koira pysähtyi.
Korvat nousivat, hiljainen murina.
Sitten se kääntyi jyrkästi ja alkoi haukkua, juosten pois polulta.
— Max! — huusi Peter. — Takaisin!
Mutta koira kaivoi jo epätoivoisesti, heitti lunta sivuun tassuillaan.
Hetken kuluttua näkyviin tuli jotain tummaa.
Ensin kangasta. Sitten — käsi.
Peter juoksi paikalle.
Iho sinertävä, sormet jäykät, mutta puristivat jotain kiiltävää.
Sormus.
Hän otti puhelimen — ei signaalia.
Hän harjasi lumen pois ja huomasi: takki oli sotilasmallinen.
Rinnassa — haalistunut nimilappu, jossa vain kirjaimet “R. D.”
Peter jähmettyi.
Ne kirjaimet… hän oli nähnyt ne ennen.
Kadonneiden listalla — puoli vuotta sitten, vuoristossa tapahtuneen lumivyöryn jälkeen.
Hän oli itse ollut vapaaehtoisena silloin.
Ja tuo mies, Rob Dixon, oli ollut se, joka pelasti hänen henkensä — työntämällä hänet pois halkeamasta.
Ja sitten hän katosi lumen alle.
Max vinkaisi hiljaa ja kosketti kättä kuonollaan.
Peter polvistui.
— Löysit hänet… — kuiskasi hän. — Löysit hänet viimein.
Hän otti veitsen, leikkasi varovasti jäätä, ikään kuin vapauttaakseen muiston.
Ja sankarin jäätyneessä kädessä kimalsi yhä sormus — vihkisormus.
