Hän kaatui käytävälle.
Lentokone oli juuri noussut, kun joku huusi.
Lentoemäntä, joka hetki sitten jakoi juomia, romahti äänettömästi istuinrivien väliin. Metallitarjotin kolahti lattiaan, vesi levisi matolle.
Ensimmäiset sekunnit — hiljaisuus.
Kaikki katsoivat.
Joku peitti suunsa, toinen painoi kutsunappia — mutta kukaan ei tullut.
Viidenneltä riviltä nousi mies.
Pitkä, harmaa collegepaita, rauhallinen katse.
— Olen lääkäri, — hän sanoi lyhyesti ja polvistui hänen viereensä.
Hän tarkisti pulssin. Ei mitään.
— Tehkää tilaa! Nopea! — hän huusi.
Matkustajat vetäytyivät. Kone tärisi.
Hän painoi kätensä naisen rintakehälle ja aloitti painallukset.
Yksi, kaksi, kolme…
Hiljaisuus, vain moottoreiden humina ja hänen laskunsa.
Lentäjä ilmoitti lääketieteellisestä hätätilanteesta.
Mutta käytävässä aika pysähtyi.
Hiki otsalla, tytön kalpeat kasvot, turvavyöt, jotka värisivät turbulenssissa — kaikki sulautui yhteen.
— Hengitä… tule nyt… — hän kuiskasi.
Joku itki, toinen rukoili.
Aika tuntui ikuisuudelta.
Sitten — hengenveto.
Hän pysähtyi.
Toinen hengenveto.
Lentoemäntä veti henkeä, avasi silmänsä — pelko ja kyyneleet.
Hän nojautui taaksepäin, sulki silmänsä, kädet tärisivät.
Sitten koko kone puhkesi aplodeihin. Itkua, helpotusta.
Myöhemmin lentäjä kiitti häntä kaiuttimien kautta.
Mutta hän vain istui lattialla, nojasi penkkiin ja katsoi ulos ikkunasta.
Siellä, missä äsken raivosi myrsky, taivas oli nyt kirkas ja rauhallinen.
